torstai 12. tammikuuta 2012

Maailmanennusteita 2012

Lupailin edellisessä kirjoituksessa, että palaisin vielä ennustuksiin maailmanpolitiikan suhteen. Nyt on hyvä aika tehdä niin, sillä kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä ehdokastani Sauli Niinistöä presidentiksi. Uskon pääseväni äänestämään häntä vielä toistamiseen. Sen sijaan minusta alkaa tuntua, että hänen todennäköinen toisen kierroksen vastaehdokkaansa Väyrynen on ulkoavaruudesta ihmisruumiiseen siirtynyt reptiliaani. Liskot tuijottavat tietyllä tavalla ja osaavat luoda nahkansa. On myös mahdollista, että Keskustalla on jossain Lapissa jalasmökiksi naamioitu salainen laboratorio, jossa epäonnistuneiden kekkoskokeiden jälkeen on onnistuttu kloonaamaan väyrysiä tulevillekin sukupolville.

Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.

Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.

Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.

Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.

Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.

Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.

Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.

Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.

Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.

Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.

Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.

Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.

Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin.

Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.

Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.

Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.

Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.

2 kommenttia:

pasanen kirjoitti...

Sitä mietin millä tavalla venäläinen kulttuuri, esim. sen nykykirjallisuus heijastaa tilannetta vai onko sillä asiaan mitään sanottavaa. Miten se makaa suhteessa dostojevskilaiseen ja sosialistisen realismin perinteisiin? Ei ole pahemmin näkynyt arvioita asiasta. Kirjallisuus voisi kertoa jotain, joka ei näy uutisissa. Mutta ehkä niitä kirjoja kirjoitetaan parhaillaan.

Observer kirjoitti...

Akunin ja Troitski ovat olleet näkyvästi valkonauhaisen opposition mielenosoituksissa. Minusta Akuninin kirjat ovat 90-luvulta alkaen puhuneet paljon oman aikansa Venäjästä, eivät vain 1800-luvusta. Esimerkiksi Statskii sovjetnik, Almaznaja kolesnitsa ja Altyn Tolobas kertovat aivan selvästi myös putinilaisesta Venäjästä, salaisen poliisin mielivallasta ja korruptiosta ja sen vahingollisuudesta hyvänlaatuiselle patriotismille Venäjällä.

Silmiini sattui myös tämä blogikirjoitus, joka käsittelee aihetta Bulgakoviin ja Peleviniin viitaten:
http://hqinfo.blogspot.com/2011/12/russia-bulgakov-pelevin-vadislav-surkov.html