maanantai 31. tammikuuta 2011

Egyptin kansannoususta

Egyptin vallankumous näyttää jatkuvan. Jo perjantaina tapahtui ratkaiseva käänne kansanjoukkojen eduksi, kun poliisit pakenivat ja armeija pääsääntöisesti pidättäytyi väkivallasta väkijoukkoja vastaan. Televisiokuvissa nähtiin kuinka nuoriso, opiskelijat, naiset, vihanneskauppiaat - tavalliset ihmiset - kiipesivät sotilaiden estämättä tankkien päälle. Sharif Kuddusin artikkeli antaa hyvän käsityksen viime päivien tapahtumista.

Perjantain kuolonuhrien luku oli lauantaina 24, mutta lienee todellisuudessa paljon korkeampi, koska väkivaltaisia yhteenottoja oli Kairon lisäksi myös Alexandriassa, Suezissa, Ismailiyassa, Port Saidissa, Luxorissa, Aswanissa ja epäilemättä muuallakin. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä näinä päivinä on tapahtunut Muslimiveljeskunnan ydinalueilla keskisessä Niilinlaaksossa tai suistoalueella - vaikkapa sellaisissa paikoissa kuin Miniya ja Asyut tai suiston kaupungit Mahalla, Tanta ja Mansura. Yli tuhat ihmistä oli loukkaantunut jo perjantaina.

Mubarakin sukulaiset, mukaan lukien hänen seuraajakseen valmistelemansa poika Gamal, näyttäisivät paenneen Lontooseen. Mubarak on puolestaan nimittänyt varapresidentikseen tiedustelupäällikkönsä Omar Suleimanin ja pääministeriksi entisen ilmailuministerin Ahmad Shafiqin. Kenraali Suleimanin nimitys varapresidentiksi enteilee todennäköisesti yritystä siirtää valta "hallitusti" vanhan regiimin tiedustelujohdolle, millä todennäköisesti on Mubarakin avaintukijoiden tuki. Kansa ei tietenkään tätä tule sulattamaan, ja vielä vähemmän Muslimiveljeskunta, jonka kurittamisessa Suleiman on kunnostautunut.

Samoin kuin tapahtui Tunisiassa, myös Egyptissä näyttävät tiedustelupalvelut (mukhabarat) päästäneen irti suuret määrät palkkalistoillaan olleita alatason kovanaamoja ja urkkijoita, jotka ovat syyllistyneet provokaatioihin, polttaneet rakennuksia, rikkoneet paikkoja ja yrittäneet jopa ryöstää Kairon mahtavaa Egyptologista museota, jossa itsekin olen käynyt monta kertaa. Tunisiassa mielenosoitusten järjestäjät organisoivat nopeasti ja spontaanisti kodinturvajoukkoja ja sama näyttää tapahtuneen Egyptissä. Mielenosoittajat ovat omatoimisesti organisoineet siivouspartioita putsaamaan mielenosoitusöiden jälkiä, suojelemaan museota, jakelemaan vettä ja ruokaa sekä ohjaamaan liikennettä. Mukhabaratin avustajia on varsin nolosti jäänyt kiinni museoiden ja kauppojen ryöstelystä; yhdessä tapauksessa tällainen limanuljaska paljasti korttinsa vasta kun armeijan miehet olivat pieksämässä häntä museossa.

Kaiken huipuksi poliisin haihduttua ilmaan vankiloista ja poliisiasemilta päästettiin irti satoja rikollisia, jotka on ilmeisesti usutettu riehumaan ja harjoittamaan väkivaltaa. Jos Omar Suleiman haluaa todella vastata maansa turvallisuudesta, hänen pitäisi ensimmäiseksi toimia oman tiedustelupalvelunsa panemiseksi kuriin. Ja Mubarak tietysti tekisi suurimman palveluksen maalleen ymmärtämällä erota mahdollisimman pian, kuten esimerkiksi Hussain Abdulhussain tässä artikkelissa esittää.

Jemenissä samanaikaisesti mielenosoitukset näyttävät ainakin tilapäisesti laantuneen kun taas Jordaniassa ne ovat jatkuneet. Kuningas Abdullah ei ole vielä toistaiseksi ryhtynyt tavanomaiseen ratkaisuunsa, hallituksen vaihtamiseen. Jordaniassa on muutenkin kyse erilaisesta tilanteesta kuin Egyptissä ja Tunisiassa, koska Jordania ja Marokko ovat itse asiassa edistyneet demokratiassa asteittain ja merkittävästi viime vuosina. Mielenosoittajien syyt ovat selvemmin taloudellisia, eikä niihin syihin välitön vallanvaihto auttaisi - saattaisi päinvastoin pahentaa asioita.

Sen sijaan maat, joissa on vallassa kaikkein autoritäärisimmät diktatuurit - Libya, Syyria ja ei-arabimaa Iran - tuskin tulevat sallimaan väkijoukkojen edes alkavaa kokoontumista. Pienikin oireilu johtanee linjojen katkaisuun, josta on ollut jo viime päivinä huhuja. Näiden maiden hallinnot ovat valmiita täysin häikäilemättömään protestien murskaamiseen, kuten Iranin vihreän vallankumouksen kukistamisen yhteydessä nähtiin. Puolidemokraattiset maat kuten Libanon ja Jordania sekä länteen nojautuvat autoritääriset hallinnot, kuten Yhdysvaltoihin nojautunut Mubarakin hallinto Egyptissä ja Ranskaan nojautunut Ben Alin hallinto Tunisiassa, ovat olleet alttiimpia vallankumouksille, koska niillä ei ole ollut varaa mennä vastatoimissa yhtä suuriin raakuuksiin kuin mitä Iran vasta hiljattain teki.

En ole vielä eläissäni nähnyt yhtä suurta ja kaikki uskontokunnat, kaikki poliittiset ryhmät kattavaa nuorten koulutettujen arabien innostusta kuin tänä vuoden 2011 tammikuuna. Näyttää myös siltä, että suuret määrät ihmisiä Euroopassa ja Amerikassa on herännyt seuraamaan arabipaloa ja innostus on tarttunut. Ehkä tämä lopultakin tuo sivilisaatiomme yhteen, ainakin omani ja vielä nuorempien sukupolvien tasolla, kuten Itä-Euroopan tapahtumat vuosina 1989-1992 onnistuivat kaatamaan Berliinin muurin ja repimään alas koko rautaesiripun.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Arabipalo

Tunisiasta alkanut arabipalo on jatkunut suurmielenosoituksina Egyptissä, Algeriassa, Jordaniassa, Libanonissa ja Jemenissä. Jokaisessa maassa mielenosoitusten kohteet ovat hieman erilaisia, mutta paljon on myös yhteisiä tekijöitä, näistä kärjessä korruptio, työttömyys ja autoritääriset hallintotavat. Myös Syyriasta on raportoitu mielenosoituksia, jotka on kuitenkin heti murskattu. Sijaintipaikat viittaisivat Syyrian kohdalla kurdien aktiivisuuteen. Ulkomailla oleileva syyrialainen diaspora sen sijaan on riemuinnut jokaisesta uudesta vallankumousuutisesta.

Egyptissä tilanne on yltynyt loppuviikosta vallankumoukselliseksi. Vielä perjantaiaamuna olin melko varma, että vallankumous Egyptissä epäonnistuisi, koska Hosni Mubarakin hallinto on valmis menemään paljon pidemmälle kuin Tunisian Ben Ali, ja koska länsimaat, Yhdysvallat etunenässä, eivät uskalla ottaa sitä riskiä, jonka vallanvaihto Egyptissä voisi tuoda vakaudelle. Euroopan ja Yhdysvaltain pahimpia harhoja Lähi-idän politiikassaan onkin ollut vakauden samaistaminen hallitusten ja hallitsijoiden vallassa pysymiseen. Tällä on menetetty paljon uskottavuutta.

Yhdysvaltain erityisrasite on ollut sen liiallinen läheisyys Israeliin enkä näe mahdolliseksi, että Yhdysvallat pystyy saavuttamaan uskottavuutta arabimaailmassa ilman, että se ottaa etäisyyttä Israeliin. Israel on kiistatta osa ongelmaa: se ei näe alueellista kokonaisuutta omilta kapeilta turvallisuusintresseiltään, ja siksi Israel on ollut Egyptin, Saudi-Arabian ja Syyrian johtajien kanssa eturivissä väittämässä amerikkalaisille ja eurooppalaisille, ettei demokratia sovi arabeille. Eräs syyrialainen ystäväni kutsui tätä asennetta länsimaiseksi arroganssiksi ja rasismiksi.

Israelin ystävät ovat minulle aina yrittäneet väittää, että Israel on ainoa demokratia alueella ja siksi sitä pitää puolustaa. Täytyy sanoa, että minä näkisin tietysti mieluiten sekä Israelin että arabimaat demokratioina ja koko alueen elävän rauhassa ja toistensa olemassaolon hyväksyen. Mutta jos minut asetetaan tilanteeseen, jossa minun on pakko valita seitsemän miljoonan israelilaisen edun ja miljardin muslimin edun väliltä niin vaaka ei silloin kallistu israelilaisten eduksi, etenkään kun en usko, että Israelin etu pidemmällä tähtäimellä on se, että sen ympärillä on korruptoituneita diktatuureja.

Diktatuurit luovat illuusion vakaudesta, eivät vakautta. Mubarak saa syyttää itseään siitä, että miljoonat egyptiläiset ovat viime päivinä vastustaneet häntä kaduilla, välittämättä siitä, että heitä on ammuttu kyynelkaasulla, vesitykeillä, kumiluodeilla ja oikeilla luodeilla, että tuntematon määrä ihmisiä on kuollut ja yli tuhat haavoittunut. On suureksi häpeäksi Obamalle ja Hillary Clintonille, että he ovat jatkaneet tukensa antamista Mubarakille - olisi ollut parempi olla vaikka hiljaa ja passiivisia. Toivon, että Nobel-komitea katselee nyt uutisia ja muistaa, kuinka Obama leikkasi pois Bushin aikana myönnetyt rahoitukset kansalaisjärjestöille ja demokratia-aktivisteille arabimaissa.

Egyptin turvallisuuspalvelu on vuosikymmenet vanginnut, kiduttanut ja korruptoinut ihmisiä ja Tunisian tuoma inspiraatio on nyt viimein katkaissut kamelin selän. Mubarak on ilmoittanut erottavansa hallituksen, mutta ei ainakaan vielä näytä todennäköiseltä, että hän suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään maasta. Tähän vaadittaisiin se, että riittävän voimakkaat tahot regiimin sisällä kääntävät takkinsa ja liittyvät vallankumouksellisiin. Uutisia on jo saatu, että armeija ja poliisi olisivat tehneet näin eri kaupungeissa, mutta Egypti sulki koko internetin ja matkapuhelinliikenteen torstaina, joten saatavat uutiset ovat olleet paljolti al-Jazeeran varassa. Al-Jazeera on korkeatasoinen satelliittikanava, muttei missään nimessä puolueeton - se on yleensä ollut Qatarin, Syyrian, Hizbullahin ja Hamasin asialla, mikä on näkynyt myös Libanonin ja Palestiinan uutisoinnissa, ja Mubarakin hallinto on edustanut vastapuolta.

On syytä muistaa, että egyptiläiset eivät vihaa Mubarakia siksi, että Yhdysvallat tuki häntä, vaan siksi, että hän oli autoritäärinen hallitsija, joka pönkitti valtansa korruptoituneeseen valtaeliittiin ja häikäilemättömään turvallisuuspalveluun. Se, että Syyrian ja Iranin johtajat haluavat päästä Mubarakista eroon, ei tarkoita, että he olisivat oikealla puolella. Egyptin kunniaksi on todettava, että Syyriassa ja Iranissa kansa ei olisi saanut niitäkään vapauksia ja mahdollisuuksia kuin Egyptissä. Egypti ei ole suinkaan ollut alueen pahin diktatuuri.

Vaikka toivonkin, että Egyptin vallankumous onnistuu, on syytä muistaa, että siihen liittyy myös valtavia riskejä. Egypti on yli 80 miljoonalla ihmisellään paljon isompi maa kuin Tunisia. Pelkästään koptilaisia kristittyjä on Egyptissä kahdeksan miljoonaa - jos al-Qa'ida ja vastaavat tahot onnistuvat lietsomaan Irakin tapaista väkivaltaa vähemmistöjä vastaan, tämä voi pahimmillaan tarkoittaa kahdeksan miljoonan pakolaisen virtaa Eurooppaan. Siihen tilanteeseen Egyptiä ei saa päästää. Ongelma on, että varsinkin kaoottisissa tilanteissa nousee helposti niitä voimia, jotka kaappaavat vallankumouksen aivan omiin tarkoitusperiinsä. Tunisialaisten ja egyptiläisten on oltava varuillaan, koska vallankumous on vasta ensimmäinen askel paljon pidemmällä tiellä yhteiskunnan uudistamiseksi.

Egyptin islamistien tärkein ryhmittymä, Muslimiveljeskunta (al-Ikhwan al-Muslimin), on paljon suurempi ja myös radikaalimpi kuin Tunisian tärkein islamistiryhmä, maanpakoon ajettu Renessanssipuolue (Hizb an-Nahda). Itse asiassa Egyptin Muslimiveljeskunnasta on olemassa hyvin ristiriitaisia arvioita sekä määristä että radikalismin asteesta, mikä johtuu siitä, ettei Muslimiveljeskunta ole yhtenäinen, vaan se on jakautunut moniin kuppikuntiin, joista toiset maltillisempia, toiset radikaalimpia. Muslimiveljeskunnan todellista kannatustasoa ei ole päästy mittaamaan rehellisissä vaaleissa, mutta oletettavasti se on huomattavasti suurempi kuin Renessanssipuolueella Tunisiassa.

Aina on olemassa myös vaara, että vallan kaappaa jonkinlainen sotilasjuntta tai tiedustelupalvelun korkeiden upseerien klikki, joka sitten liittoutuu Syyrian ja Iranin kanssa, jolloin Muslimiveljeskunnan pahimmat osat voivat muodostaa Hizbullahin kaltaisen valtion valtiossa. Tällöin olisi ajauduttu ojasta allikkoon. Huolimatta tämänkaltaisista suurista vaaroista, on väärin ajatella, että niiden patoamiseksi tarvitaan diktaattoreita ja yksipuoluejärjestelmiä, sillä tällaiset järjestelmät johtavat vain vihan patoutumiseen, mielipideilmaston kieroutumiseen ja ennen pitkää yhä vaarallisempaan ruutitynnyriin.

Libanonissa viimeaikaiset suurmielenosoitukset edustavat toisenlaista tilannetta, sillä mielenosoittajat edustavat vallasta syrjäytettyä länsimielistä ja sekulaaria demokraattista Tulevaisuusliikettä (Tayyar al-Mustaqbal), jonka johdossa ovat olleet murhatun Rafiq Haririn sukulaiset. Viime viikkoina Hizbullah on saanut kaapattua vallan Libanonissa ja pääministeriksi on nimitetty Syyrian ja Hizbullahin tukema Najib Miqati, tripolilainen telekommunikaatiomiljonääri. Tulevaisuusliikkeen nuoriso on osoittanut mieltään siksi, että Hizbullahin vallananastus - joka on perustunut asevoiman käyttöön ja sillä uhkailuun, ei vaalitulokseen - uhkaa mitätöidä kevään 2005 seetrivallankumouksen saavutukset ja siis syöstä Libanonin vastakkaiselle tielle kuin Tunisia.

Iranin ja Syyrian ote Libanonista vahvistuu väistämättä Maalis-8-hallituksen myötä ja nämä pyrkivät saamaan valta-aseman erityisesti turvallisuusvoimista ja tietoliikennesektorista. Maalis-8-liittouma pyrkii myös estämään tai vesittämään Libanonin erikoistuomioistuimen johtamat Rafiq Haririn, Samir Qasirin, Gibran Tuenin ja lukuisien muiden Hizbullahin vastustajien murhien tutkimukset. Uutiset viittaavat yhä enemmän siihen suuntaan, että kaikkien noiden vuosina 2005-2008 tehtyjen murhien takana oli nimenomaan Hizbullah, vaikkakin käskyt ehkä tulivat Iranista ja Syyrian hyväksynnällä.

Euroopassa seurataan sivusta. Toivon, että Euroopassa opitaan nyt jotakin lähialueesta, mutta pahoin pelkään, että koemme ainoastaan uuden déjà vun niistä ajoista, jolloin hallitsevat eliitit toistelivat kuorossa, että Neuvostoliitto on ikuinen eikä demokratia sovi Itä-Eurooppaan. EU:n eliitin ainoa johdonmukaisuus Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on ollut vallitsevan järjestelmän ja olemassa olevien vallanpitäjien tukeminen hinnalla millä hyvänsä. Arabiyhteiskuntaa ei ole tavoitettu eikä haluttukaan tavoittaa, ja nyt se kostautuu. Toivoa sopii, että herätys tulee ajoissa, ennen kuin arabipalosta ottavat hyödyn demokratian vastaiset voimat - ennen kuin vanhat tyranniat vain korvautuvat uusilla ja ollaan ajauduttu ojasta allikkoon.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Persialainen unennäkö

Tapahtuu toisinaan, että näen unia, jotka eivät ole samanlaisia kuin normiunet. Näitä erikoisempia unia ei ole kovin usein, mutta niissä poikkeuksellista on, että ne jäävät erittäin hyvin mieleen ja ne myös tuntuvat erittäin realistisilta. Niissä on suuri yksityiskohtien rikkaus ja riittävä koherenssi, että niistä saisi kirjoitettua vaikka elokuvakäsikirjoituksen.

Pari tällaista merkillistä unta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni nuoruudestani saakka. Yhdessä, jonka näin uskoakseni pian armeija-aikani jälkeen, tapasin Jeesuksen ja tiesin heti, että se oli Hän. Käytiin oikein kunnon keskustelu, mutta siinä keskustelussa minä olin ainoa, joka puhuin. Lähinnä esitin kysymyksiä siitä, olenko ollenkaan oikealla tiellä ja onko hän tyytyväinen toimiini. Olin hieman levoton ja huolestunutkin, koska jouduin selittelemään itseäni näin merkittävän hahmon edessä. Sain vastaukseksi pelkkää hyväntahtoista hymyilyä. Mutta ehkä se olikin vastaus. Ei meidän ole tarkoitus tietää kaikkea valmiiksi, vaan etsiä.

Toisessa merkillisessä unessa taas kohtasin saatanan. Se oli tietysti aivan toisenlainen uni, painajainen, enkä minä aluksi tiennyt, kuka siinä oli. Sanotaanhan, että pyhät paljastavat kasvonsa ilman epäilystäkään, kun taas saatana pettää ja valehtelee jatkuvasti. Unessa oltiin raunioituneessa itäeurooppalaisessa kaupungissa, joka mitä ilmeisimmin oli aivan hiljattain kokenut sodan ja täydellisen hävityksen. Kaikki paikat olivat täynnä räjähtäneitä taloja ja murskattujen inhimillisten elämien banaaleista esineistä muodostuneita jätekasoja. Rauniokaupungissa ei tuntunut muuten olevan ristin sielua, paitsi minä ja joukko muita ihmisiä, ehkä 20-30 henkeä. Näiden ihmisten henkilöllisyydet jäivät unen mittaan epämääräisiksi. Joskus heillä oli tuntemieni ihmisten ominaisuuksia, kun taas toisinaan he olivat tuntemattomia.

Tämän monimutkaisen unen juoni koostui siitä, että minä yritin selvittää, kuka on valehdellut ja kuinka asiat oikeasti ovat. Mitä tämä koski, on jäänyt unholaan (minulla on hämärä muistikuva, että olisi koskenut imeväislasta), mutta jonkinlainen salapoliisitehtävä se oli. Ja selvitin sen lopulta; unessa olin lopulta aivan varma, että tiesin, ja että olin eliminoinut kaikki muut vaihtoehdot jonkin yksityiskohdan perusteella, joka teki asiasta aivan ilmeisen, kun sen vain tajusi. Niinpä minulla oli riittävästi itsevarmuutta heittää tämä koko evidenssi kaikkien läsnäollessa yhden henkilöistä niskoille. Kun hän sai vastaansa tosiasiat ja loogisen päättelyn, tapahtui merkittävä ja aika dramaattinen muutos.

Nimittäin kyseinen henkilö kirkui minulle hysteerisesti ja muuttui saatanaksi. Tai ainakin joksikin todella pelottavaksi mustaksi olennoksi, jollaista en ole milloinkaan nähnyt todellisuudessa enkä maalaustaiteessa. Koska olento hyökkäsi kimppuuni ja muu väki ainoastaan seisoskeli suuren hämmennyksen vallassa, minun oli taisteltava sitä vastaan ensimmäisellä käteeni osuneella esineellä - ja se esine oli ruostunut auton pakoputki, jossa oli vielä kiinni se pönikkä, mikä se nyt on. Hämmästyttävää kyllä, tällä primitiivisellä aseella ja primitiivisen väkivallan raivolla hakkasin saatanan hengiltä. Ja sitten heräsin hiestä märkänä.

Minulla on hämärä muistikuva, että ennen saatanaksi muuttumistaan kyseinen henkilö oli vanhempi keski-ikäinen nainen, mutta välillä ehkä nuori, toisessa kohtaa taas mies, ja niin edelleen, ja tätä seikkaa muuan suufilaiseen mystiikkaan perehtynyt ystäväni myöhemmin piti asiaankuuluvana saatanan tunnusmerkkinä. Hän kuulemma tuppaa vaihtamaan sukupuoltaan unen mittaan.

Ja on näitä merkillisiä unia tietysti vuosien varrella kertynyt useita muitakin, joista ehkä erityisen merkittävinä pari sellaista, joissa olen kohdannut etukäteen henkilön, jonka tulisin paljon myöhemmin kohtaamaan ja muistaisin silloin déjà vun.

Viime yönä saatiin uusi uni jatkoksi. Nimittäin viime yönä olin unessa iranilainen psykiatri, joka yhdessä vanhemman naispuolisen kollegan kanssa oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen siitä hyvästä, että ammatillinen käsityksemme katsoi yksilöllisen empatian olevan parhaiten toimiva terapiamuoto ja vapauden olevan ihmisen mielelle parasta. Emme olleet poliittisia, mutta siis ammatilliset käsitykset olivat riittävän vaarallisia, että meidät oli suljettava vankilaan.

Naispuolinen kollegani, joka oli myös ketjupolttaja ja jonka kasvot muistan oikein hyvin, oli ollut yhteydessä jonkinlaiseen länsimaiseen monitorointiryhmään, joka kierteli valkoisella, vähän lommoisella bussilla pitkin poikin Irania. He yrittivät kovasti tehdä asiasta poliittista, minkä hyvin ymmärsin, mutta samalla he olivat tolkuttoman naiiveja, ja sanoin heille moneen kertaan, että emme me varmaankaan pääse koskaan vapaiksi, ellei regiimi kaadu. Ja että luulevatko he, että kollegani olisi annettu olla heihin sähköpostitse tai puhelimitse yhteydessä jos he eivät seuraisi kaiken aikaa kaikkea viestiliikennettä. Ja että bussia nytkin seurattiin.

Näytti siltä, että kollegani oli koko ajan vankilan sisällä kun taas minulle sallittiin kulkea vankilasta ulos ja sisään jotta saatoin olla bussissa ulkomaisen ryhmän mukana. Muistan hyvin tarkkaan, miltä vankila ja sen portti näyttivät, ja lähin rautatieasema, jonka yhteydessä oli jonkinlainen sotilaallinen tai puolisotilaallinen tukikohta. Unessa puhuin farsia äidinkielenäni, mutta ulkomaalaisten kanssa englantia, ja tietysti minulla oli koherentti psykiatrian koulutus. Ja erittäin kyyninen mielenlaatu. Tämän unen voisi kai laskea painajaiseksi, vaikkei siinä tapahtunut mitään väkivaltaista - mutta oli selvää, että taustalla kummitteli koko ajan tieto tuomion lopullisuudesta ja siitä, että joutuisin illaksi palaamaan vankilaan. Sitä iltaa ei kuitenkaan unessa tullut.

En kuulu ihmisiin, joiden mielestä unia pitäisi hirveästi yrittää tulkita. Se johtaisi vain päälle liimattuihin selityksiin ja sepityksiin. Unet ovat unia; epäilemättä myös viestejä minulta minulle, mutta jos niillä ylipäätään olisi valve-elämään sovellettavia merkityksiä, sellaiset tulisivat myöhemmin kun ovat tullakseen. No, yhdessä suhteessa unista on hyötyä: taiteessa. Jos alitajunta on tehnyt öisin töitä maailmoja luodakseen, niin sitä voi toki valveilla jatkaa, ja tällöin voi jotain mielenkiintoista kehkeytyäkin.

torstai 20. tammikuuta 2011

Mitä tarkoitan islamofobialla?

Edellinen blogipostini taisi tulla tavanomaista laajemmin luetuksi, ehkä siksi, että ihmiset, jotka etsivät hakukoneilla suomeksi tietoa Tunisiasta tulivat löytäneeksi sen. Tuloksena joka tapauksessa oli, että vastoin omia periaatteitani jouduin tällä kertaa harjoittamaan sensuuria ja jättämään hyväksymättä spämmit, joiden tarkoituksena oli kertoa "totuus" muslimeista.

Hyvät erimieliset: vaivautukaa seuraavalla kerralla kirjoittamaan itse pääpointtinne suomeksi ja mielellään kohtuullisen lyhyeen tilaan, niin julkaisen ne ja saatan vastatakin. Mutta jatkossakin tulen deletoimaan "kommentteina" toimitetut muualta suoraan kopioidut monisivuiset englanninkieliset vuodatukset ja linkkilistat propagandasivuille ja salaliittoteorioihin. Niin ikään tulen deletoimaan törkeydet ja sellaiset kommentit, joiden epäilen voivan olla Suomen lain vastaisia. Asialliset ja lyhyet kommentit ovat sen sijaan tervetulleita, vaikka olisivat kanssani täysin eri mieltä. Vastaan jos minua huvittaa. Tämä on minun blogini, ei mikään kaiken kansan riehuntapaikka. Jos ei miellytä, älkää lukeko.

Tästä tulemme toiseen asiaan. Viime aikoina moni on väittänyt, ettei mitään islamofobiaa oikeasti ole edes olemassa, vaan se on vain leimakirves niiden lyömiseksi, jotka yrittävät esittää asiallista kritiikkiä maahanmuuttoa, islamismia jne. vastaan. Tämän päivän muotiväite on väittää, että islamista keskusteleminen on kielletty ja leimataan heti rasismiksi tai islamofobiaksi.

Jopa niinkin eminentti kirjoittaja kuin Walter Laqueur kirjassaan Euroopan viimeiset päivät (2007) yrittää varsin lapsellisesti väittää, ettei mitään islamofobiaa ole koskaan Euroopassa ollutkaan, vaan ainoastaan juutalaisvihaa (Laqueur on itse juutalainen). Laqueurin kirja edustaa viime aikoina muotiin tullutta maahanmuuttokriittistä apokalyptista pessimismiä, joka ennustaa Euroopan nopeaa islamisoitumista ja länsimaiden perikatoa. Suomessa vastaavanlaisen kirjan on kirjoittanut Timo Vihavainen - Länsimaiden tuho (2009) - mutta tätä kirjaa en ole vielä lukenut. Niin ikään joukon jatkeeksi sopii Christopher Caldwellin tuore kirja Reflections on the Revolution in Europe. Näistä kolmesta kirjasta lukija saa varsin hyvän käsityksen aihepiiristä ja maahanmuuttokriittisen diskurssin älyllisemmästä puolesta. Näissä teoksissa on itse asiassa paljon hyvää ja tärkeää, vaikka olenkin aivan eri mieltä siitä, että "kulttuuri" olisi syynä ongelmiin.

Vastaan nyt omasta puolestani siihen, mitä islamofobia minusta on, ja mitä seurauksia tällä yhä järjestäytyneemmäksi muuttuvalla aattella on. Ja kyllä, tässä kohdin sanon aivan tietoisesti "aate", sillä islamofobialla on selkeät opinkappaleet - dogmit, joita ei saa kyseenalaistaa - samoin kuin sisäisesti koherentti (vaikkakin harhainen) maailmankatsomus, aatehistorialliset juuret, oma propagandansa ja järjestäytyneet levittäjänsä.

Viime vuonna Ruotsissa ilmestyi Mattias Gardellin kirja Islamofobi, joka jäi käteeni joulukuisella Tukholman matkallani, mutta jota en ole vielä kerennyt lukea. Se vaikuttaisi kartoittavan aihepiiriä varsin kattavasti, vaikka painopiste onkin Ruotsissa. Eräs ruotsalainen kontaktini varoitti minua, että Gardell sotkee keskenään kritiikin islamia kohtaan ja kritiikin islamismia kohtaan. Voi olla - monet "suvaitsevaiston" edustajat sotkevat nämä keskenään ja käyttävät rasismikorttia holtittomasti ja edesvastuuttomasti. Islamofobiasta puhuttaessa on kuitenkin tärkeää huomata, että samasta ilmiöstä on kyse myös islamofobiassa: islamofobit samaistavat islamin ja islamismin.

Islamofobian läheisin vastine, joka on Euroopan historiasta tutumpi, lienee antisemitismi. Jostain syystä vain puhutaan islamofobiasta ja antisemitismistä, ei anti-islamismista eikä judeofobiasta. Molemmat aaterakenteet sisältävät kuitenkin nähdäkseni samat kaksi tunnetilaa: vihan ja pelon. Niiden perusrakenne on ksenofobinen - juutalaiset ja muslimit katsotaan "vieraiksi", tämä vieraus herättää "pelkoa" ja sitä pitää "meikäläisten" vastustaman. Suomessa tunnetaan entuudestaan ryssäviha, joka kuitenkin ruotsiksi ja englanniksi onkin "ryssänpelkoa" (russofobiaa).

Nyt on tärkeää korostaa, että kyse ei ole fobiasta samassa merkityksessä kuin psykiatriset käsitteet (kuten klaustrofobia), vaan aatteellisten asenteiden kuvauksesta. Hämmästyttävän moni maahanmuuttokriitikko on viime kuukausien aikana suuttunut islamofobia-sanasta siksi, että "mehän emme ählämejä pelkää". Niin, mitenkähän se on? Ehkä kyse on tosiaan enemmän vihasta kuin pelosta. Pelko kuitenkin kuuluu käsitteeseen toisella tavalla: paranoiana. Islamofobian pelko-elementti on ennen kaikkea vainoharhaisuutta: kuvitelmaa, että taustalla piilee muslimien salaliitto, jonka tarkoituksena ei ole sen vähempi kuin valloittaa maailma, lisääntyä tolkuttomasti ja sitten pakottaa shari'a voimaan kaikkialla. Jos ei tämä ole pelkoa niin en sitten tiedä mikä...

Islamofobian perusopinkappaleita - niitä, joiden kyseenalaistaminen saa islamofobit aina suunniltaan - ovat ainakin seuraavat ajatukset:

1) Islam ei ole vain uskonto, vaan se ohjaa kaikkea ja kaikkia islamilaisessa maailmassa. Kaikki, mitä muslimit tekevät, johtuu islamista. Muslimia ja islaminuskoisia maita ei tule tarkastella minkään muun näkökulman kuin uskonnon kautta.

2) Islam on väkivaltaan kiihottava uskonto ja tämän voi lukea Koraanista. (Se, että muidenkin uskontojen pyhät kirjat ovat täynnä väkivaltaa, ei ole oleellista. Oleellista on vain se, että Koraanissa on väkivaltaa.) Koraanista johtuen kaikki muslimit ovat käveleviä aikapommeja; islam on aivovamma, pommi heidän päässään, joka tulee räjähtämään hetkenä minä hyvänsä ellemme "tee asialle jotain".

3) Ei ole olemassa maltillisia muslimeja. Kaikki muslimit ovat äärimuslimeja. Islamin ja islamismin välillä ei ole eroa. Ne, jotka ovat olevinaan maltillisia, vain teeskentelevät huijatakseen muuta maailmaa ja aivan erityisesti "meitä", jotta saisivat täältä jalansijan.

4) Tätä huijaamista islamofobit kutsuvat sanoilla taqiyya ja kitman, jotka ovat lähinnä persialaiseen ja shiialaiseen perinteeseen liittyviä käsitteitä. Ne tarkoittavat sitä, että uskonsa tähden vainotun (shiian) on luvallista kätkeä uskonsa ja tutkiskella sitä omissa oloissaan ja sydämessään, jottei tulisi tapetuksi. Näiden erikoistermien ottaminen esille ikään kuin ne ohjaisivat kaikkien muslimien toimintaa on erinomainen tuntomerkki, josta islamofobin tunnistaa. Näitä käsitteitä inttävät nimittäin keskusteluissa vain islamofobit - muslimeille niillä ei ole vastaavaa merkitystä. Islamofobit oppivat vieraskielisiä käsitteitä islamofobiaa levittäviltä verkkosivuilta, joista suurin osa on melko suoraa kopiota toisistaan.

5) Islam on täysi vastakohta kristinuskolle ja niinpä myös "islamilainen sivilisaatio" ja "kristillinen sivilisaatio" ovat toistensa vastakohtia ja ikuisia vihollisia, joita ei voi sovittaa yhteen. Sen sijaan juutalaisuus ja kristinusko edustavat toisilleen läheistä jatkumoa.

6) Islamilaiset palvovat epäjumalaa nimeltä Allah ja tämä Allah on täysin eri asia kuin kristinuskon Jumala. Juutalaiset sen sijaan palvovat samaa Jumalaa kuin kristityt. Tässä on toinen hyvä tapa tunnistaa islamofobi (tai islamisti): hän insistoi ehdottomasti Allah-nimen käyttöä islamista puhuttaessa, vaikka häntä ei häiritse käyttää kristinuskon Jumalasta vanhaa pakanallista sanaa.

7) Islam on naisvastainen uskonto ja kaikki muslimit alistavat naisia. Huivit ja burqat kuuluvat erottamattomasti islamiin ja ovat itsessään naisvastaisia vaatekappaleita (vaikka hairahtuneet naiset niitä itse haluaisivat käyttää). Islam kehottaa kunniamurhiin.

8) Muslimit ovat terroristeja. Maailman terrorismissa on pääsääntöisesti kyse islamista. Terrorismi on islamilainen tapa. Missä islam, siellä ongelma.

Islamofobien opinkappaleita on paljon muitakin, mutta yllä olevat ovat läpitunkevan yleisiä. Islamofobit pyrkivät syöttämään niitä jokaiseen keskusteluun, johon osallistuvat - vaikka työpaikan kahvipöydässä. Koska islamofobit ovat hysterian vallassa, heillä on myös pakonomainen tarve avautua ja levittää sanaa, yrittää saada kaikki "tajuamaan", kuinka kauheita muslimit ovat. Että heitä kuuluu vihata, tai muuten aivan kohta maailma räjähtää kappaleiksi. Tai Suomi ainakin.

On mielenkiintoista, kuinka samankaltainen maailmankatsomus islamofobeilla ja al-Qa'idalla on. Yllä mainitut islamofobian opinkappaleet ovat nimittäin pääsääntöisesti samanlaisia kuin al-Qa'idan omintakeiset tulkinnat islamista. Al-Qa'ida kuitenkin edustaa marginaalista ääriajattelua muslimien piirissä, kun taas islamofobia on hämmästyttävän laajalle levinnyttä sellaisten koulutettujenkin länsimaalaisten parissa, jotka katsovat edustavansa valtavirtaista ajattelua.

Antaa jonkinlaista perspektiiviä muistaa, kuinka laajalle levinnyttä ja valtavirtaista antisemitismi oli Euroopassa ennen kuin Hitlerin Saksa pani överiksi (natsit mainittu!) ja onnistui diskreditoimaan antisemitismin, niin ettei se onneksi enää ole hovikelpoista ajattelua. Vielä viime vuosisadan alussa Euroopassa korkeasti koulutetut ja järkevät ihmiset yleisesti uskoivat, että juutalaiset joivat salaisissa menoissaan pikkulasten verta, että juutalaiset pankkiirit juonittelivat maailmanvalloitusta, ja että Euroopan köyhyys ja työttömyys johtuivat juutalaisista. Islamofobia näyttäisi nyt Euroopassa saavuttavan samanlaista saturaatiopistettä kuin antisemitismi ennen 1930-lukua. Toivon todella, ettei tarvita uutta Hitleriä ja holokaustia, ennen kuin islamofobian vainoharhainen järjettömyys ymmärretään.

Katsotaanpa nyt tarkemmin noita mainittua kahdeksaa kohtaa, jotka islamofobeille ovat niin rakkaita. Vastaan niihin samassa järjestyksessä siten kuin itse näen asiat.

1) Islam on uskonto, ei enempää eikä vähempää. Se on näytellyt merkittävää osaa historiassa, niin kuin kristinuskokin, hyvässä ja pahassa. Muslimienemmistöisissä maissa uskonnolla on edelleen enemmän vaikutusta yhteiskuntaan ja useimpien ihmisten arkielämään kuin pitkälle maallistuneessa Euroopassa, varsinkin Pohjoismaissa. Länsimaissa tarkastellaan kuitenkin juuri muslimienemmistöisiä maita aivan kohtuuttomalla islam-obsessiolla. Ei muita maailman maita ja niiden asukkaiden toimia selitetä samalla lailla pelkästään kristinuskon, buddhalaisuuden, hindulaisuuden jne. perusteella.

Maailman muslimienemmistöisistä maista vain muutamat ovat teokratioita (lähinnä Iran ja Saudi-Arabia). Useimmat ovat pitkälle maallistuneita moderneja yhteiskuntia. Näitä maita tulisi tarkastella kuten muitakin maita - uskonnon lisäksi politiikan, talouden, yhteiskunnan jne. kautta. Islamilainen maailma on paljon muuta kuin islamia. Pakkomielteinen tuijottaminen uskontoon häiritsee todella paljon muslimienemmistöisten maiden politiikan ja yhteiskunnan ymmärtämistä.

2) Islam ei ole oleellisesti väkivaltaisempi uskonto kuin kristinusko eikä Koraani väkivaltaisempi kirja kuin Raamattu. Molemmilla uskonnoilla on periaatteessa sisäänrakennettuna ajatus maailmanvalloituksesta, mikä ei silti tarkoita, että näiden uskontojen valtavirrat olisivat enää keskiajan jälkeen vakavasti pyrkineet maailmanvalloitukseen ja muiden uskontokuntien tuhoamiseen, ainakaan sotilaallisin keinoin. Ääriliikkeet ovat eri asia.

Toki painotuseroja löytyy. Jeesuksen opetukset ja Uusi Testamentti edustavat oleellisesti pasifistisempaa aineistoa kuin Vanha Testamentti. Muhammedin alkuaikojen opetukset ovat hyvin lähellä Jeesusta, mutta toisin kuin oppositioasemista koko elämänsä saarnannut Jeesus, Muhammed pääsi vielä omana elinaikanaan sotimaan ja voittamaan vastustajansa sekä perustamaan kalifaatin. Tämä näkyi hänen myöhäisemmissä opetuksissaan, joissa näkyy enemmän vanhatestamentillinen hallitsijan asenne. (Koraanin suurat eivät muuten ole aikajärjestyksessä, varoitukseksi lukijalle.)

Kristityillä ja muslimeilla on molemmilla ollut valloituskautensa ja vetäytymiskautensa, hajaannuksensa, jakautumisensa ja vakiintumisensa. On lapsellista nähdä kaiken tämän juontuvan pyhistä kirjoituksista ja jotenkin edelleen determinoivan muslimien (mutta ei kristittyjen) pyrkimyksiä. Todellisuudessa kysymys on ollut politiikasta ja imperiumien normaalista menosta, johon myös sodat ovat kuuluneet.

3) Maailmassa on puolitoista miljardia muslimia. Siihen joukkoon mahtuu aika monenlaista väkeä ja ajattelijaa. Jostain syystä vain valikoimme kristittyjä edustamaan oman pohjoismaisen kulttuurimme, vaikka jos haluaisimme mennä kristinuskon alkulähteille niin Irakin assyrialaiset ja Egyptin koptit edustaisivat alkuperäisempää kristinuskoa. Vastaavasti valikoimme jostain syystä islamilaista maailmaa edustamaan 1990-luvulla syntyneen terroristijärjestön al-Qa'idan.

Ajatellessamme kristikuntaa, emme ajattele sellaisia kristillisiä maita kuin Ruandaa, Kongoa, Serbiaa, Haitia ja Valko-Venäjää, vaan ajattelemme lähinnä Länsi-Eurooppaa ja Yhdysvaltojen Itärannikkoa. Ajatellessamme islamilaista maailmaa sivuutamme mielellämme Turkin, Albanian, Arabiemiraatit, Omanin, Singaporen ja Senegalin, ja ajattelemme sen sijaan Afganistania, Somaliaa, Irania ja Saudi-Arabiaa. Näin valitut edusmaat eivät luonnollisestikaan anna tasapainoista kuvaa sivilisaatioistamme. Tosiasia kuitenkin on, että sekä kristillis- että muslimienemmistöisiä maita on todella moneen junaan: on rauhallisia ja on konfliktimaita, on rutiköyhiä ja upporikkaita. Tästä huolimatta kuulemme päivittäin "tosina" esitettyjä älyttömiä yleistyksiä.

4) Islamofobit uskottelevat vainoharhaisessa uskossaan, että kaikki muslimit valehtelevat ja huijaavat lakkaamatta. Todisteeksi tästä esitetään kaksi asiayhteyksistään irrotettua shiialaista käsitettä, ikään kuin hienoilta kuulostavat arabian- ja persiankieliset sanat kuittaisivat asian. Jos kristitty pettää, se on epäoleellista. Jos muslimi pettää, se on taqiyyaa ja siis kaikkiin muslimeihin yleistettävissä oleva suuri salaliitto. Vieras sana - huu! Jokainen voi mennä vaikka Jerusalemin basaariin ja kokeilla, onko muslimikauppiaan, juutalaisen kauppiaan ja armenialaisen kauppiaan puheiden rehellisyydessä merkittäviä uskonnosta johtuvia eroja.

5) Käsitys, että islam olisi kristinuskon vastakohta, kun taas juutalaisuus jotenkin osa kristillistä perinnettä, on islamofobian naurettavimpia piirteitä. Nykyaikana miljoonat kristityt uskovat vakavasti, että Israel on jonkinlainen kristillistäkin kristillisempi valtio kun taas muslimit ovat pahoja ja peräti saatanasta. Todettakoon nyt omaa uskontoaan tuntemattomille kristityille tiedoksi, että juutalaiset eivät usko Palestiinassa kaksi tuhatta vuotta sitten vaikuttaneen Jeesus-nimisen tyypin olleen yhtään mitään muuta kuin hullu, joka oli aiheellistakin ristiinnaulita. Muslimit sentään tunnustavat hänet profeetaksi, jonka opetukset loivat pohjan Muhammedin myöhemmille opetuksille.

Kaikista maailmanuskonnoista islam on se, joka on lähimpänä kristinuskoa. Toisin kuin juutalaisuus, islam on suoraan ammentanut kristinuskosta. Tätä taustaa vasten on naurettavaa väittää, että islam olisi kristinuskon kulttuurinen vastakohta. Näissä uskonnoissa on toki monenlaisia eroja - ovathan ne sentään kaksi eri uskontoa, joiden syntyvaiheiden välissä ehti kulua puoli vuosituhatta. Oleellisilta osiltaan ne ovat kuitenkin erittäin samanlaisia, kumpusivat saman alueen kulttuureista, puhuvat samoista asioista ja jopa samoista henkilöistä ja profeetoista.

On yleinen harha muutenkin, että erilaiset olisivat toistensa vihollisia. Yleensä päinvastoin katkerimmat viholliset ovat juuri niitä, jotka ovat melkein samanlaisia, mutta joissa on jokin ero. Sisällissodat ovat verisimpiä sotia. Naapurit riitelevät varmemmin kuin kaukana toisistaan sijaitsevat. Niinpä juuri muslimit (ja aiemmin juutalaiset) kiihottavat kristittyjen mieliä paljon enemmän kuin hindut ja buddhalaiset, jotka sentään ovat oikeasti täysin erilaisia uskontoja. Historiallinen ja maantieteellinen hajurako itäiseen Aasiaan on ollut riittävä.

6) Islamofobit väittävät, että islamin Jumala on Allah ja sillä sipuli. Mikä vielä naurettavampaa, jotkut islamistitkin insistoivat samaa (kuten malesialaiset islamistit hiljattain). Näiltä diletanteilta on ilmeisesti jäänyt huomaamatta se, että maailmassa elää miljoonia arabiankielisiä ja seemiläisiä kristittyjä - kopteja, assyrialaisia, kaldealaisia, maltalaisia, libanonilaisia ja muiden arabimaiden kristittyjä - jotka rukoilevat Jumalaa omakielisesti nimellä Allah. Lisäksi maailmassa on vielä miljoonia lisää kristittyjä - Iranissa, Pakistanissa, Intiassa ja niin edelleen - jotka rukoilevat Jumalaa Allah-nimellä lainasanana.

Allah on Jumala arabiaksi, myös kristitylle. Vanhan Testamentin kieli oli heprea ja Jumalasta käytetty lyhennekoodi Jahve. Uuden Testamentin alkukieli oli kreikka ja Jumalan nimi siellä Theos. Latinaksi Jumala on Deus. Kaksi viimeksi mainittua tulevat helleenien pakanauskonnosta. Samoin seemiläisten kielten Jumala on yksikkömuoto jumalia yleensä tarkoittavasta sanasta. Näin on myös germaanisissa kielissä (Gott, God) ja näin on myös meidän suomen kielessämme, jossa käytämme pakanallista jumala-sanaa. Ja ennen kuin kukaan pelästyy, niin tämähän on täysin loogista, koska kristinuskon ja islamin pääsanoma - ensimmäinen käsky - koskee sitä, että Jumala on yksi. Viesti on suunnattu tuon ajan ihmisille, jotka vielä puhuivat jumalista monikossa.

7) Islam kumpusi puolentoista tuhannen vuoden takaa Lähi-idän patriarkaalisesta yhteiskunnasta - samoista juurista kuin aiemmin kristinusko. Älkäämme siis odottako liikoja naisen asemalta Raamatussa ja Koraanissa. Omana aikanaan sekä Jeesus että Muhammed olivat pikemminkin edistyksellisiä naisten oikeuksiin liittyvissä asioissa. Myöhempinä vuosisatoina maailma on muuttunut sitten Raamatun ja Koraanin päivien ja valtaosa uskovista on tämän ymmärtänyt.

Koraanissa ei muuten käsketä naisia pitämään huivia saati burqaa, ja naisten ympärileikkaus on vieläpä erikseen kielletty fatwalla sunnalaisuuden korkeimman auktoriteetin, al-Azharin yliopiston, toimesta. Toisin sanoen, naisten ympärileikkaus on islaminvastaista. Olisi tietysti hyvä jos kaikki itseään muslimeiksi kutsuvat vaivautuisivat tästäkin asiasta ottamaan selvää ennen kuin väittävät vanhoja afrikkalaisia heimotapoja islamin mukaisiksi. Mutta tunnutaanhan Suomessakin uskovan, että joulupukki ja tontut ovat kristillisiä.

Kunniamurhista puhuminen pitäisi ylipäätään lopettaa, koska murhassa ei ole mitään kunniallista - ei myöskään islamin mukaan. Parempi nimi perheväkivallasta kumpuavalle surmatyölle olisi häpeämurha. Oleellista on kuitenkin, että murha on murha ja perheväkivalta on perheväkivaltaa, riippumatta tekijän tai uhrin uskonnosta. Kulttuurieroja on toki olemassa Pohjoismaiden nopeasti atomisoituneen individualismin ja eteläisten maiden perhekeskeisen machokulttuurin välillä, mutta nämä eivät välttämättä johdu uskonnosta. Sen voi todeta vaikka vertailemalla muslimimaita lähimpiin kristittyihin maihin, esim. Välimerellä, Balkanilla ja Kaukasiassa.

Naisten asemaa Somaliassa pitäisi verrata lähinnä naisten asemaan Etiopiassa ja Eritreassa. Koko Afrikan sarvi on naisten aseman kannalta maailman musta aukko.

8) Kenellekään ei liene tänä päivänä epäselvää, että islamin nimissä tehdään terrori-iskuja. Terrorismia tietysti tapahtuu ja on tapahtunut muidenkin uskontojen nimissä, puhumattakaan poliittisista aatteista, joilla ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa. Kokonaan eri asia sitten on, kuinka oleellinen asia terrorismi ylipäätään on. Mitä hysteerisempiä olemme terrorismin suhteen, sitä kannattavampi toimintamuoto se ääriliikkeille on. Mutta koska edellisessä postissani kirjoitin jo terrorismista, jätän sen nyt tähän.

Islamofobia on tietyn uskonnon edustajia kohtaan tunnettua vihaa ja vainoharhaa, joka perustuu suurelta osin epämääräisille mutu-tunteille ja niiden lisäksi suureen määrään myyttejä ja puolitotuuksia, joista islamofobit harvoin suostuvat edes keskustelemaan asiallisesti. Tyypillisesti islamofobit tuntuvat aidosti kuvittelevan, että he tuntevat islamin paremmin kuin muut - jopa paremmin kuin muslimit itse - ja että heillä on lähetysmissio kertoa muulle maailmalle, miten kauhea ongelma islam on.

Mitä islamofobien mukaan sitten pitäisi tehdä? Suurin ongelma islamofobien ohjelman suhteen on, että heidän "kulttuurikeskustelunsa" Koraanin kohdista ja muslimien seksielämästä ei todellisuudessa tarjoa mitään ratkaisuja niihin ongelmiin, joihin heidän osittain legitiimi yhteiskunnallinen huolensa kohdistuu. He tuhlaavat ruutinsa täysin epäolennaisiin asioihin, olkinukkeihin ja vieläpä vainoharhaisiin houreisiin. Tällöin ei voi välttyä ajatukselta, että heidän perimmäinen sanomansa on: "Kaikki muslimit pitää tappaa." He kuitenkin tietävät, etteivät oikeasti voi mitään sille, että muslimeja on olemassa. Yli miljardia ihmistä ei noin vain tapeta tai käännytetä kristityiksi. "Kaikki rajat kiinni ja kyykkyyn!" Sekö sitten on ratkaisu?

Jos maahanmuuttokriitikot malttaisivat hetkeksi rauhoittua, lopettaa hysteerisen öyhötyksensä ja "kulttuurikeskustelunsa", he voisivat itse asiassa kiinnittää huomiota aivan oikeisiinkin epäkohtiin. Muuttovirrat ovat tällä hetkellä sekä Euroopassa että sen eteläisillä reuna-alueilla niin voimakkaita ja nopeita, että ne muodostavat todellisia haasteita koko tälle maailmankolkalle. Jos näitä haasteita ei selvitetä, edessä on suuria ongelmia. Rajojen sulkeminen ei ole toimiva ratkaisu aikana, jolloin maailman vartioiduimmatkin rajat vuotavat kuin seula - hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltain ja Meksikon välinen raja.

Ei ole myöskään realistista kuvitella, että kehitysavun ja muun "lähtömaissa" tapahtuvan pienen nysväyksen keinoin voitaisiin poistaa niitä massiivisia työntötekijöitä, jotka sysäävät ihmisvirtoja liikkeelle kohti parempaa elämää. Ihmiset ovat aina lähteneet ja tulevat aina lähtemään sinne, missä he voivat hankkia rahaa.

Tarkastelkaamme siis vetotekijöitä. Tällä hetkellä vetotekijänä Länsi-Euroopassa ja etenkin Suomessa on ilmainen raha, joka koostuu monista vastikkeettoman sosiaalituen muodoista. Vaikeutamme Suomeen tuloa työn, opiskelun tai avioliiton perusteella, vaikka juuri nämä johtaisivat yhteiskuntamme kannalta rakentavaan ja kotoutuvaan maahanmuuttoon. Varsinkin Lähi-idästä tai Afrikasta kotoisin olevan nuoren koulutetun aikuisen on erittäin vaikea saada Suomeen viisumia saati työlupaa. Sen sijaan subventoimme rahallisesti maahanmuuttajien pitämistä työelämän ulkopuolella ja vedämme väkeä nimenomaan tällä subventiokäytännöllä, usein suoraan kortistoon. Kanavoimme tällä hetkellä tehokkaasti maahanmuuton pois integraatioon johtavasta hyödyllisestä työ- ja opiskelupohjaisesta väylästä ja sen sijaan ohjaamme sen kuormittamaan aivan muihin tarkoituksiin tarkoitettua "humanitääristä" väylää.

Sanan "humanitäärinen" käyttäminen tässä yhteydessä on harhaanjohtavaa, koska kyse on todellisuudessa rahavetoisesta maahanmuutosta - täysin loogista, koska kaikki suuremmat muuttovirrat kaikkialla maailmassa ohjautuvat taloudellisista lähtökohdista käsin. Geneven pakolaissopimusten tarkoittamia pakolaisia maahamme tulee erittäin vähän - ja itse asiassa kansainvälisten sitoumustemme suojeluvelvoitteiden täyttäminen ainoastaan helpottuisi mikäli taloudellisin perustein ohjautuvat muuttovirrat saataisiin pois humanitäärisen toiminnan niskoilta.

Ratkaisut olisivat loppujen lopuksi erittäin yksinkertaisia ja helppoja, eivät rikkoisi kansainvälisiä pakolaissopimuksia eivätkä tarvitsisi tuekseen minkäänlaista rasismia tai "kulttuurista" diskriminaatiota. Kyse on rahavirtojen hallinnasta. Mutta niin kauan kuin maahanmuuttokriitikot tuhlaavat aikansa rääkymiseen Muhammedin vaimoista, 600-luvulla jKr. käydyistä taisteluista, rotuopeista ja arabien seksielämästä, niin mitään järjenkäyttöä maahanmuuttopolitiikkaan ei liene odotettavissa. Paljon melua ehkä, mutta ei muutosta. Niinpä ne kansalaiset, jotka tulevissa vaaleissa antavat äänensä maahanmuuttokysymysten vuoksi ns. maahanmuuttokriittisille puolueille, tulevat pettymään ja huomaamaan, että antoivat äänensä väärin perustein.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Tunisiasta, Intiasta ja islamofobiasta

Minut tuntevat ovat varmasti jo arvanneet, että kulunut viikko on minulta kulunut silmät naulittuina näyttöpäätteeseen seuratessa Tunisian vallankumousta. Siinä on nostalgian tuntua, enkä tarkoita vain kokemuksiani Georgian, Ukrainan ja Libanonin vallankumouksista, vaan sitä, että Tunisia oli toiseksi ensimmäinen paikka, jossa kävin Euroopan ulkopuolella, ja ensimmäinen arabimaa. Olin silloin tuore 20-vuotias opiskelija, vaikkakin olin jo ehtinyt kiertää vallankumousten jälkihumussa koko itäisen Euroopan. Lasken myös Turkin ja Venäjän osiksi Eurooppaa.

Se ihan ensimmäinen paikka, jossa kävin Euroopan ulkopuolella, olikin varsinainen eksoottinen šokkihoito, nimittäin Intia. Siellä kävin 19-vuotiaana ja olinkin melkoisen vaikuttunut kaikesta siitä kaaoksesta, värien, tuoksujen ja äänien huumasta. Sattui kuitenkin niin, että ensimmäiset intialaiset ystäväni olivat kashmirilaisia opiskelijoita - muslimiseparatisteja, kuten tulisi myöhemmin tarpeelliseksi korostaa. Eivät he tietenkään mitään pomminheittäjiä olleet, mutta kuuluivat puolueeseen, joka kannattaa Kashmirin itsenäisyyttä sekä Intiasta että Pakistanista. Toisin kuin esimerkiksi Hesari on väittänyt, Hurriyet-konferenssi edustaa maltillisia separatisteja, toimii laillisesti ja osallistuu Intian politiikkaan. Intia on demokratia, joten ystäväni olivat vain vakoilun, yleisen seurannan ja syrjinnän kohteina. Venäjällä tai Kiinassa he olisivat olleet ajatusrikostensa vuoksi "terroristeja", heitä olisi vainottu ja kidutettu.

Kaiken huipuksi myöhemmin asuin ja olin töissä Pakistanissa. Niin että voi hyvin olla, että jotkut piirit Intiassa pitävät minuakin jonkin sortin terroristina. Mutta ei se mitään, Suomessakin minua on herjattu islamistiksi, vaikken ole edes muslimi. Sen perusteella, että olin asunut vuosia kahdessa arabimaassa ja minulla oli satoja muslimiystäviä, eräs esimieheni näytti minulle uudessa kotikaupungissa moskeijan paikan ja sanoi, että siellä voin käydä, koska minähän olen kuulemma kääntynyt islamiin. Tuijotin häntä aika pitkään. Myöhemmin sain kuulla muilta alaisilta, että hän on vähän erikoinen.

Haluan puhua islamofobiasta ja muslimivihasta, vaikka tiedän sillä ärsyttäväni suunnattomasti erinäisiä suomalaisia, koska minusta vihan määrä ja syvyys Euroopassa alkaa olla sitä luokkaa, että se suoranaisesti vaarantaa avoimen yhteiskunnan toimivuuden jatkossa. Radikaalit islamistit ovat toki osa tätä ongelmaa ja omasta puolestaan vastuussa vihanlietsonnasta, mutta nyt puhun suomalaisten ja eurooppalaisten vihasta ja vihanlietsonnasta, joka on muuttunut viime vuosina silmittömäksi ja häpeämättömäksi, kun nämä piirit ovat huomanneet, että niin suuret määrät kansalaisia aktiivisesti tai passiivisesti kannattaa heidän vihapuheitaan. Lisäksi asialla on järjestäytyneitä provokaattoreita, joiden toimeksiantajat ovat Suomen ulkopuolella.

Nykyisin kaikkialla kuulee väitettävän, että "kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja". Näin ei ole. Suurin osa Euroopan terrori-iskuista on ollut muiden kuin muslimiterroristien tekemiä. Muslimien iskut vain uutisoidaan moninkertaisesti verrattuna baskien, korsikalaisten ja irlantilaisten terroristiryhmien tekoihin, puhumattakaan äärivasemmiston iskuista. Se maa maailmassa, jossa on tapahtunut eniten terrori-iskuja vuodesta toiseen, ei ole mikään muslimienemmistöinen maa, vaan Intia. Sielläkin suurin osa iskuista on äärivasemmiston (maolaisten ja niin kutsuttujen naxaliittien) tekemiä sekä erilaisten separatistiryhmien, joita ei suinkaan ole ainoastaan muslimienemmistöisessä Kashmirissa vaan kaikissa osavaltioissa lukuun ottamatta pientä Goaa.

Goassa tehtiin vuosi sitten terrori-iskun yritys, josta syytettiin ensin äärimuslimeja, mutta Intian viranomaiset saivat pian kiinni miehen, joka yritti räjäyttää pommin ihmisten täyttämillä markkinoilla. Hän paljastui hinduprovokaattoriksi, joka oli halunnut lietsoa uskonvihaa Goan pääryhmien, kristittyjen ja muslimien välille. Goan katoliset kristityt toivottivat muslimeille hyvää ramadania ja vakuuttivat, ettei osavaltion sisällä ole ongelmia kristittyjen ja muslimien välillä, vaikka ulkopuoliset yrittäisivät sellaisia lietsoa.

Euroopassa luultavasti uutisoitiin vain alkuperäiset syytökset muslimeja vastaan mutta ei sitä, kuinka tapaus lopulta ratkesi - en ole tätä Goan nimenomaisen tapauksen uutisointia tutkinut, mutta huomannut saman ilmiön monista muista tapauksista. Aina kun kiinnitän huomiota tähän uutisoinnin epäreiluuteen, minulle sanotaan, että "joo joo, mutta ei se ole kiinnostavaa, se on epäoleellista". Onko totuus muka epäoleellista ja vihanlietsonta oleellista? Tällöin lehtien ja sähköisen median toimitukset ovat tietoisesti osasyyllisiä vihanlietsontaan kansanryhmiä vastaan. Media ei ainoastaan käsittele niitä uutisia, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla, vaan myös kertoo vain niitä mielipiteitä, joita olettaa yleisönsä haluavan kuulla - eli kielteisiä. Tässä erään toisen bloggarin tekstissä käsitellään sitä, miksi ihmiset keskittyvät kielteisiin asioihin mieluummin kuin myönteisiin.

Wikileaksistä selvisi, että Rahul Gandhi, Intian mahdollinen tuleva pääministeri, oli varoittanut amerikkalaisia siitä, että äärihindut muodostivat vielä suuremman uhan kuin äärimuslimit. Kuluneella viikolla tämä onkin saanut vahvistusta, sillä Intian viranomaiset ovat pidättäneet hindusalaliittolaisia ja selvittäneet, että monet viime vuosien tuhoisimmista terrori-iskuista olivatkin itse asiassa hinduradikaalin salaliiton työtä, vaikka niistä tapahtuessaan aina syytettiin muslimeja. Ainakin minulle nämä pidätykset valoivat lisää uskoa Intian viranomaisiin ja intialaiseen demokratiaan, mutta on silti kuvottavaa, että terroristeiksi osoittautui muiden muassa hindulainen pyhä mies, naispappi sekä korkea-arvoisia armeijan upseereja.

Pappien ja upseerien osallisuus terrorismiin on jotain, mikä järkyttää mieltä paljon enemmän kuin jonkun vihaisen nuorenmiehen teko. Pappien pitäisi vastata uskonnosta ja olla siis kaikessa moraalisempia kuin muut ihmiset. Armeijan upseerien vastuulla taas on maan turvallisuus. Mitä turvallisuudelle tapahtuu, kun siitä vastaavat ihmiset ryhtyvät räjäyttämään omia maanmiehiään väärentääkseen totuutta kyynisten mielipiteidensä mukaiseksi? Samaa on voitu kysyä jo pitkään Venäjästä ja syksyllä 1999 räjäytetyistä kerrostaloista, joilla KGB perusteli hyökkäämistä Tšetšeniaan.

Millainen pahuus saa papit ja upseerit surmaamaan terrori-iskuilla kymmeniä ellei satoja viattomia ihmisiä - hinduja ja muslimeja - vain lavastaakseen muslimit syyllisiksi ja lietsoakseen siten vihaa heitä vastaan? Tämä ei ole enää kyynistä ja laskelmoitua politiikkaa kaikin keinoin, vaan pahuutta.

Ikävä kyllä Suomessakin on islamofobeja, jotka eivät kaihda lakkaamatta valehtelemasta lietsoakseen muslimivihaa. Voisiko joku heistä räjäyttää pommin vain jotta saisi Suomen kansan "tajuamaan" vihata muslimeja? Vielä ei onneksi ole tähän tultu, mutta vihan määrä nettipalstoilla on tolkuton. Ikävä kyllä kukkahattutätien todellisuudesta vieraantunut ylimielisyys on siihen osaltaan syynä.

Viime päivät olen viettänyt vallankumouskuumeessa. Olen juuttunut pysyvästi nettiin, unohtanut nukkua öisin ja syödä päivisin. Olen katsellut, kuunnellut ja hengittänyt Tunisian vallankumousta. Kummallista, miten vallankumouksista tulee kuin huume. Kumoukset saavat aikaan sen, että tuntee elävänsä historiaa - ehkä jopa tekevänsä sitä, kuten ne kymmenet ystäväni internetissä, jotka keskustelevat Tunisiasta, lähettelevät uusia videoita ja kuvia ja artikkeleita pitkin poikin joka minuutti, niin että miten voisinkaan välillä ehtiä nukkumaan.

Tunisian tapahtumille on ehditty antaa jo monta hienoa nimeä: jasmiinivallankumous, Sidi Bouzid -vallankumous, vihanneskärryvallankumous, hiphop-vallankumous, twitter-vallankumous ja niin edelleen. Kaikille on syynsä: Sidi Bouzid oli kaupunki, jossa vallankumous alkoi. Pienyrittäjä, yliopistosta valmistunut mutta vihannesmyyjäksi päätynyt Muhammad Bouazizi sytytti itsensä tuleen, kun korruptoitunut hallitus takavarikoi hänen kärrynsä. Jasmiini on Tunisian kansalliskukka. Eräästä tunisialaisesta hiphop-kappaleesta tuli vallankumouksen tunnussävel netissä, ja Twitter oli tällä kertaa se sosiaalisen median palvelu, jota kautta kaikki tieto levisi.

Facebookissa torstaista alkaen kymmenet ystäväni ympäri arabimaailmaa olivat vaihtaneet naamansa tilalle Tunisian lipun, kuvia mielenosoituksista tai Muhammad Bouazizin kuvan. Kaikkialla keskusteltiin Tunisiasta. Ei tosin Suomessa. Vaikka tuhannet suomalaiset ovat käyneet Tunisiassa lomamatkoilla, siitä ei tunnuta koko maassa tiedettävän oikeastaan mitään - paitsi ehkä uimarannat, Soussen basaarit ja mistä Hammametissa saa olutta.

Ensimmäinen merkittävä seikka huomata on, että Tunisia on suhteellisen pieni arabimaa. Pienuudessa on joskus etunsa. Tässä tapauksessa pienuus, turismi ja Eurooppaan suuntautunut maahanmuutto yhdessä lienevät varmistaneet, että Tunisian nuoret sukupolvet ovat hyvin kansainvälistyneet. Maassa ei olla yhtä itseriittoisia kuin monessa isommassa muslimimaassa. Tässä suhteessa Tunisian liberaali- ja vaihtoehtoskenet ovat muistuttaneet hieman Libanonia. Mutta tämä siis pätee vain maanalaiseen ja epäpoliittiseen kulttuuriin.

Poliittisesti Tunisia on ollut autoritäärinen yksipuoluemaa, jossa esim. sananvapaus ja yhdistysvapaus ovat olleet huonommissa kantimissa kuin Marokossa ja Algeriassa. Taannoin syyrialainen ystäväni, joka on parikymppinen demokratia-aktivisti, vieraili Tunisiassa ja oli järkyttynyt parin viikon aikana käymistään keskusteluista tunisialaisten aateveljiensä ja -siskojensa kanssa, kertoen minulle jälkeenpäin, että hän oli kuvitellut, että tunisialaiset olisivat vähän niin kuin libanonilaiset, mutta olikin huomannut, että tyrannia oli monessa suhteessa Tunisiassa yhtä paha kuin Syyriassa.

Syyrian tavoin Tunisian valtaapitävä klikki on ollut varsin tiukasti sekulaari. Erona on kuitenkin ollut huomattavasti Syyrian Ba'ath-puoluetta maltillisempi ja pragmaattisempi ulkopoliittinen suuntautuminen, joka onkin tehnyt mm. laajamittaisen turismin ja väestön kansainväliset yhteydet mahdollisiksi. Internet-sensuuri on Tunisiassa ollut tiukkaa - tästä joitain esimerkkejä kerrotaan uutisessa, joka koskee Tunisian piraattipuolueen edustajien pidätystä. Se sai suomalaisessa sisarpuolueessa aikaan jonkin verran solidaarisuuden osoituksia.

Tunisiassa islamisteja on edustanut lähinnä Nahda-puolue, joka on kuitenkin ollut heikko. Nahda-puolueen nimi viittaa "renessanssiin", jolla nimellä tunnettiin myös liberaalin arabireformismin aikakausi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Samir Qasir on kirjoittanut kirjassaan Being Arab kyseisestä aikakaudesta, joka synnytti ympäri arabimaailmaa liberaaleja sekulaarisia virtauksia sekä tieteen ja taiteen kukoistuksia, kunnes valitettavasti kylmän sodan alkaminen ja Neuvostoliiton vaikutus taannutti kaikki tasavaltaiset arabimaat sotilasdiktatuureiksi, kun taas monarkiat ryhtyivät sulkeutumaan militantin sosialismin uhalta islamia pönkittämällä.

Jotkut islamistipuolueet identifioituvat mainittuun "renessanssiin", joka tuotti myös edistyksellistä "islamilaista" ajattelua. Tämän vuoksi monien parlamentaarisesti toimivien islamistipuolueiden nimessä on reformi-sana - ne näkevät itsensä uudistusliikkeinä; tämän islamistisen reformismin juuret ovat ennen kaikkea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ajattelijoissa, kuten Jamaladdin al-Afghani, Rashid Rida ja Muhammad Abduh. Myöhemmin Muslimiveljeskunnan Sayyid Qutbin seuraajien militantti ja ahdasmielinen islamismi sai jos ei monopolia niin ainakin näkyvämmän aseman islamistipuolueiden joukossa.

Varsin pian Tunisian vallankumouksen alettua tuli ilmeiseksi, että kumous käytti samoja menetelmiä kuin Georgian, Ukrainan ja Libanonin vallankumoukset ja Iranin murskattu vihreä vallankumous. Iranin tavoin Twitteristä ja Facebookista tuli olennainen osa toimintaa. Mukhabarat toki yritti blokata sivustoja, mutta kriittinen massa muodostui nopeasti liian suureksi, ja saatoin helposti havaita omalta koneeltani, kuinka Tunisian vallankumous ylitti välittömästi Tunisian rajat. Sitä tehtiin innolla Ranskasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta käsin - näissä maissa luultavasti asialla etupäässä tunisialaiset ja maghrebilaiset - mutta pian myös Libanonista, Jordaniasta ja muista arabimaista, joissa Tunisian tapahtumat saivat aikaan nopean innostuksen ja yksityisihmisten (etupäässä nuorten) tukitoiminnan.

Tunisialaiset eivät jääneet yksin, ja tämä olikin varmasti tärkeänä osasyynä siihen, miksi presidentti Zayn-al-Abidin Ben Ali saatiin perjantaina häädettyä maasta. Tosin näyttää siltä, että vallanvaihtoon tarvittiin myös armeijan puuttuminen, sillä väkijoukot eivät suinkaan uhanneet Ben Alin palatsia Karthagossa. Korkeat tahot armeijassa lienevät päättäneet, että nyt sai riittää. Tästä kertovat myös Ben Alin sukulaisten ja korruptoituneen poliisijohdon pidätykset ja surmat viime päivinä.

Tunisian vallankumouksessa toteutuivat hyvin ne kolme elementtiä, joiden katson olevan välttämättömiä, jotta jokin vallankumous toteutuu: Ensinnäkin, kansanjoukkojen tuki. Toiseksi, valtaeliitin sisällä oleva kriittinen määrä takinkääntäjiä, jotka kääntyvät hallitsijoita vastaan päästäkseen itse valtaan vallankumouksen siivellä. Ja kolmanneksi, riittävän suotuisa ulkomainen ilmasto vallanvaihdokselle, erityisesti niissä maissa, jotka ovat vaikutusvaltaisia kumousmaassa.

Riippuu paljon tunisialaisten kärsivällisyydestä jatkaa vaatimuksia sekä ulkomaisista reaktioista, kuinka paljon muuttuu, kun päästään vaaleihin asti. Vähimmäisvaatimuksina pitäisi olla siirtyminen aitoon monipuoluejärjestelmään, turvallisuuspalvelun reformi sekä sananvapaus. Jos uudet vallanpitäjät pääsevät vain takertumaan valtaan ja turvallisuuskoneisto jatkaa entiseen malliin, mitään ei ehkä ole vielä saavutettu.

Islamisteja ei sen sijaan tällä hetkellä tarvitse pelätä erityisen paljon. Mielenkiintoista onkin, kuinka israelilaismielinen lobby aloitti heti Tunisian vallankumouksen alettua pelottelun islamisteilla, yrittäen myös leimata Tunisian mellakat al-Qa'idan tukemiksi. Israelilaisten propagandakoneistojen levittämä viesti levisi identtisenä nopeasti kaikkialle israelilaismielisiin aivoriihiin ja rantautui siten Suomeenkin, jossa islamofobiset piirit alkoivat kirjoitella foorumeille viestejä siitä, kuinka islamistit ovat nyt vallanneet Tunisian. Islamismilla pelottelua on käsitelty varsin hyvin esimerkiksi tässä amerikkalaisessa konservatiivien keskustelussa.

Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin ollut näinä päivänä seurata Tunisian tapahtumien herättämää yksityisten ihmisten keskustelua varsinkin oman arabituttavapiirini keskuudessa, jossa suurin osa keskustelijoista kaksi- ja kolmekymppisiä ja hyvin koulutettuja.

Syyriassa reaktiot olivat euforisia, ikään kuin Tunisian tapahtumat olisivat jo tapahtuneet omassa maassa. Tunisian vallankumouksen nähtiin olevan alku sille, että kaikki arabidiktaattorit vielä jonain päivänä syrjäytettäisiin. Libanonissa muisteltiin omaa seetrivallankumousta vuonna 2005, mutta samalla keskustelu kääntyi heti uskontoon. Jordanialaiset pohtivat korruptiota, talouden ja työllisyyden kysymyksiä. Egyptiläiset purkivat suuttumustaan Mubarakin autoritääriseen hallintoon mutta pelkäsivät samalla, että viimeaikaiset väkivaltaisuudet muslimien ja kristittyjen koptien välillä ryöstäytyisivät pogromeiksi tai sisällissodaksi.

On hyvä muistaa, että rohkeus on huuma, joka kestää vain hetken. Vallankumoukset tapahtuvat sinä hetkenä, jolloin kansa saa kaduilta ja netistä illuusion, että onkin vahva, ja että tyrannit ovatkin heikkoja. Mutta kovin työ alkaa vasta, kun vallankumous on jo tehty. Georgialaiset, ukrainalaiset ja libanonilaiset ovat tämän vuorollaan nähneet. Vallalle on aina heti uusia ottajia ja ellei kansa pidä varaansa, mikään ei ehkä muutukaan. Euforia menee pian ohi ja alkaa krapula, jossa monet valittavat: kun ylimitoitetut odotukset eivät toteudukaan, moni väittää, ettei "mikään" ole muuttunut (mikä ei ole totta), tai jopa että "ennen oli paremmin", josta siitäkin irakilaiset (esimerkiksi) voivat hyvin kertoa, ettei asia ihan niin ole.

Lisäksi mikään maa ei elä tyhjiössä. Tunisian vallankumous tapahtui kotimaassa ja kotimaisista lähtökohdista käsin - ja se siinä olikin parasta. Tunisian vallankumousta on hyvin vaikea vääntää siionistiseksi tai islamistiseksi salaliitoksi eikä se tapahtunut Amerikan puolesta tai sitä vastaan. Ehkä tästä johtuu, että länsimainen media on ymmärtänyt tunisialaisia niin huonosti. Heidän pitäisi aina saada kategorisoitua kaikki arabimaailman tapahtumat joko Amerikka-obsession tai islam-obsession kautta. Miksi on niin vaikea uskoa, että ihmiset ihan oikeasti ovat kypsyneitä korruptoituneisiin diktatuureihin, ja joskus, kun onni on myötä ja olosuhteet otolliset, aidot vallankumoukset onnistuvat.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Uralin usvat

Suomessa toistetaan usein myyttiä siitä, että suomalaiset olisivat vaeltaneet nykyisille sijoilleen Volgan mutkasta. Tälle nationalistisesti orientoituneiden kielitieteilijöiden keksimälle myytille ei kuitenkaan ole mitään arkeologisia tai geneettisiä perusteita ja se lieneekin puuta heinää. Aina viimeisistä jääkausista alkaen saamelaiset ja suomalaiset ovat aina asuneet Suomen ja pohjoisen Skandinavian alueilla. Eivät he mistään Volgan mutkasta tulleet (vaikka kielensä tulikin). He olivat aina täällä.

Sen sijaan on totta, että Uralin ja Volgan alueet muodostavat keskiosan siinä suomalais-turkkilaisessa kuunsirpissä, joka ulottuu pohjoisessa ääripäässään Itämerelle ja eteläisessä ääripäässään nykyiseen Turkkiin. Nykyinen Unkari muodostaa yksinäisen saarekkeen, kuin tähden kuunsirpin kaaren keskellä. Slaavilaisten Volgaksi kutsuma joki, joka aiemmin tunnettiin suomalais-ugrilaisella (Itil) ja turkkilais-tataarilaisella (Idel) nimellään, yhdessä Uralin matalien vuorten kanssa muodostaakin sen alueen maailmassa, jossa suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen ilmeinen sukulaisuus parhaiten hahmottuu - siellä kun suomensukuiset marit, mordvalaiset ja udmurtit ovat sekaisin turkkilaisten tataarien, baškiirien ja tšuvassien kanssa. Volgan ja nykyisen Etelä-Venäjän alueiden turkinsukuisia kansoja on historiallisesti kutsuttu yleisnimellä tataareiksi; kielellisesti tšuvassit eroavat kuitenkin useimmista muista tataarikansoista.

Asian ymmärtämistä on viimeisinä vuosisatoina häirinnyt lähinnä kaksi seikkaa: uskonto ja Venäjä. Puhutaanpa ensin uskonnosta. Jossain vaiheessa keskiaikaa etelästä Ideliä pitkin pohjoiseen saapuneet suufilaiset veljeskunnat käännyttivät tataarikansoja islamiin, kun taas bysanttilaisten munkkien kristinuskoon käännyttämä Kiovan Rus levitti niin slaavilaisuutta kuin ortodoksista kristinuskoakin alueen suomalais-ugrilaisten kansojen keskuuteen. Ruotsalaiset toivat Lallista ja kirveestä huolimatta kristinuskon myös uppiniskaisille itämerensuomalaisille.

Tämä uralilais-turanilaisten kansojen uskonnollinen jakautuminen estää meitä nykyisin tunnustamasta ilmeisiä serkkujamme sukulaisiksi, ja mieluummin kiukuttelemme ja luomme myyttejä olemattomista kansanvaelluksista. Olkaamme rehellisiä: ennen Lähi-idän monoteististen uskontojen ryntäystä Idel-Uralin tasangoille ja kukkuloille olimme kaikki iloisesti pakanoita: suomalaiset, baltit, merjalaiset, komit, marit, udmurtit, mordvalaiset, tataarit, baškiirit, tšuvassit, kumykit, turkkilaiset... Ja vanhat uskontomme tapoineen ja myytteineen olivat varsin samanlaisia.

Ensimmäinen sivistyneestä maailmasta saapunut tutkimusmatkailija, joka kirjoitti nykyisin Venäjänä tunnetusta alueesta, oli Idel-jokea 900-luvulla ylös purjehtinut arabialainen tutkimusmatkailija Ahmad ibn Fadlān, joka kuvaili tapaamiaan turkkilaisia ja suomalais-ugrilaisia kansoja omituisiksi barbaareiksi. Ibn Fadlānin kirja (Kitāb ibn Fadlān) on tiettävästi ensimmäinen kirjallinen lähde, joka kuvaili Venäjää. Se ilmestyi muutama vuosi sitten vihdoin myös suomeksi, mitä voidaan pitää Suomen Itämaiselta seuralta merkittävänä kulttuuritekona.

Ibn Fadlān matkusti Bagdadista turkinsukuisten bolgaarien maille ja kertoi myös ruuseista ja viikingeistä. Hänen tutkimusmatkaansa popularisoi myöhemmin Michael Crichton kirjassaan Kolmastoista soturi, josta tehtiin elokuvaversio - siinä Ibn Fadlānia esitti Antonio Banderas. Mielenkiintoisesti elokuvassa roiston rooliin ovat päässeet vendit, jotka olivat laajalti vaellellut pakanallinen slaaviheimo. Näistä vendeistä tulee suomalais-ugrilainen Venäjää tarkoittava sana - saattaa joidenkin mukaan olla suomensukuista alkuperää ja viitata veneisiin.

Tästä päästäänkin toiseen kysymykseen eli siihen, mitä eroa on venäläisillä ja ryssillä. Kyllä, kuulitte aivan oikein: ryssä ei ole automaattisesti synonyymi venäläiselle. Meille on pitkään uskoteltu, että Venäjä on ikiaikainen slaavilainen valtakunta, joka on suunnilleen "aina" kanniskellut bysanttilaista purppuraviittaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alun perin Rus sijaitsi Kiovassa, nykyisessä Ukrainassa, joka on itäslaavien varsinainen alkukoti. Tämä "Rusia" kääntyi Vladimir Pyhän aikana kristinuskon bysanttilaiseen versioon, jonka toivat Kiovaan bulgarialaiset munkit, ja bulgaarit taas olivat alun perin Balkanille saapuneita turkinsukuisia Volgan bolgaareja, jotka vähitellen omaksuivat valloittamansa alueen slaavilaisen kielen.

Puhutaan siitä, kuinka jokia pitkin Konstantinopolin orjamarkkinoille matkustelleet viikingit - ruusit - olisivat perustaneet Rusin. Geenitutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että Rurik olisi ollutkin suomalainen, mahdollisesti jopa suomenruotsalainen. Tämähän ei ollut mitenkään hämmästyttävää, koska viikinkien mukana seilasi kaikenlaista väkeä alueelta. Pohjoisten tasankojen vähittäinen slaavilaistuminen alkoi Kiovan Rusin harjoittamasta käännyttämisestä ja vaikutuksen levittämisestä jokia pitkin. Aluksi Konstantinopolin orjaluetteloissa nähtiinkin lähinnä suomalais-ugrilaisia ja turkkilaisia pakananimiä, mutta kristinuskon vähitellen levitessä nämä ugrimugrit ja turkit muuttuivatkin ihmeellisesti slaaveiksi. Samalla levisi tasangoille myös vanhan ukrainan kielen metsäläinen vastine, josta tuli nykyinen venäjän kieli.

Venäläinen kieli ja kulttuuri siis olivat ukrainalaisten äpärä, joka kasvoi uralilais-turkkilaisen mosaiikin pohjalta. Moskova rakennettiin pohjoisiin metsiin merjalaisten alueelle ja suomensukuisista merjalaisista tuli vähitellen venäjänkielisiä moskoviittejä. Kiovan Rus oli tunnettu myös sivistyneessä maailmassa jo varhain. Marco Polo kuvasi sitä 1200-luvulla tekemiensä matkojen aikana kuulemansa perusteella näin:

Rosian [Kiovan Rusin] provinssi on hyvin suuri. Siinä on monta osaa ja se rajoittuu siihen pohjoiseen maahan, jota olemme sanoneet Pimeyden laaksoksi. Sen asukkaat ovat kristittyjä ja noudattavat jumalanpalvelusmenoissaan kreikkalaista rituaalia. Siellä on useita kuninkaita, ja maalla on oma kielensä. Asukkaat ovat erittäin typerää väkeä, mutta he ovat hyvin kauniita ja vaaleaverisiä, niin miehet kuin naisetkin. Maa maksaa veroa vain läntisten tataarien kuninkaalle Toktaille, jonka valtakuntaan se idässä rajoittuu.

Marco Polon aikana Rus edusti Mongolivaltakunnan läntisiä alueita, mitä kuvastaa se, että mongolien läntinen vasalli, Kultaisen Ordan kaani Toktai, toimi Rusin muodollisena hallitsijana. Hänelle Rus maksoi veroa.

Entä mikä olikaan tuo "Pimeyden laakso", jonka Marco Polo mainitsee? Se oli nykyinen Venäjä, ja siitä Marco Polo kirjoitti myös, vaikkei ollutkaan koskaan käynyt maassa, vaan kuuli siitä matkallaan Georgian, Azerbaidžanin ja Turkestanin läpi. Polon käsitykset heijastelivat hänen tietolähteidensä, persialaisten ja kaukasialaisten, käsityksiä Kaukasusvuorten pohjoispuolella avautuvasta barbaarisesta "Pimeyden valtakunnasta":

On totta, että kaukana tästä kuningaskunnasta [Georgiasta] yhä eteenpäin pohjoista kohti on maakunta, jota nimitetään Pimeäksi eli Pimeyden laaksoksi. Ja tämä nimi on tosiaan oikeaan osuva, sillä siellä vallitsee ainainen pimeys, koska siellä ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiäkään, vaan alituisesti on niin pimeää kuin meillä [Venetsiassa] iltahämärissä, jolloin näkee eikä kuitenkaan näe. Ja tämä johtuu tiheästä usvasta, jota siellä aina sataa, milloinkaan hälvenemättä tai häviämättä. Ihmisillä ei siellä ole ollenkaan omaa hallitsijaa, ja he elävät eläimien tavalla.

Vasta vuonna 1477, yli 150 vuotta sen jälkeen, kun Marco Polo oli matkaillut Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Kiinassa, vieraili tiettävästi ensimmäinen länsieurooppalainen Moskovassa. Hänkin oli venetsialainen, nimeltään Ambrosio Contarini.

Miten vendit, venäläiset ja ryssät tähän liittyvät? No, tosiasiahan on, että se ikivanha Venäjä, jonka kuvittelemme, oli Ukraina. Ja että ruusien ja vendien jälkeläisinä syntynyt slaavilainen kauppakansa perusti oman imperiuminsa pohjoiseen. Tämän imperiumin pääkaupunki oli Novgorod (Nygård) ja se oli se Venäjä, jonka me Suomen rannikoilla ja Virossa opimme läheisesti tuntemaan kaupankäynnin ja ajoittaisten molemminpuolisten ryöstöretkien kautta.

Mitä sitten tekivät varsinaiset ryssät, eli moskoviitit? Moskova ei ollut kuin barbaarinen takametsä, kunnes siitä tuli Mongolivaltakunnan läntinen vasalli. Samoin kuin Kazanin tataarit ja Kultainen Orda, jolle Moskova maksoi veronsa, Moskova ryhtyi ryöstämään mongolien käskyläisenä ympäröiviä alueita, orjuuttamaan suomalais-ugrilaisia ja slaavilaisia kansoja. Sekakansana syntyneet moskoviitit olivat tässä erittäin lahjakkaita erityisesti saavuttaessa Iivanoiden aikaan. Eipä olekaan ihme, että ryssiä alettiin myös kutsua iivanoiksi. Aleksanteri Nevski oli mongolien vasalli, kun hän taisteli ruotsalaisia ja baltiansaksalaisia vastaan.

Ryssä ei ole oikeastaan etninen termi. Se on tunteenomainen ja kauhua herättävä manaus, jolla saattoi pelotella lapsia. Lueskelin taannoin vahingossa amerikansuomalaista antologiaa, ja sielläkin tuo kauhu eli yhä sivukaupalla: "Ryssät tulevat, ryssät tulevat!" Tiedettiin, että jossain idässä, Pimeyden valtakunnassa, elivät sotaisat ryssät. Ja kun ryssä ryntäsi, silloin piti piilottaa naiset ja lapset piilopirtteihin. Silloin kylät paloivat liekeissä, pellot tuhottiin, karja surmattiin, kiinni saadut miehet tapettiin, naiset ja lapset vietiin pois orjina.

Kun Moskova pitkällisen taistelun jälkeen valtasi ja hävitti Novgorodin ja Kiovan, se oli eräällä lailla ryssäläinen voitto venäläisistä. Ei silti, kyllä Moskovasta silti tuli myös kukoistava venäläinen kulttuurikeskus. Mutta kun raaputti venäläisen pintaa, sieltä saattoi löytyä ryssä. Tämän saivat tuta myös tataarien kukoistavat kaanikunnat Krimillä, Astrakanissa ja Kazanissa, jotka toinen toisensa jälkeen sortuivat ja joutuivat Moskovan ikeen alle. Hävitys oli usein silmitöntä, mistä kertoo se, että kokonaisia kansoja ja sivilisaatioita katosi jäljettömiin moskoviittisen ekspansion tieltä. Sibirin kaanikunnasta muistuttaa enää Siperian nimi.

Vaikka Pietari Suuri leikkautti venäläisiltä parrat, löi Ruotsin ja rakensi uuden imperiumin pääkaupungin suomalaisten luiden päälle inkeriläiselle Nevanvuon suolle, ei pietarilainen kermakuorrutuskaan estänyt sitä, että vähän väliä verenhimoista päätänsä nosti ryssäläinen peto. Ryssä on se venäläisen sivistyksen pimeissä kellareissa juovuspäissään riehuva julmuri, jolta lapset ja naiset pitää yhä kätkeä.

En voi lakata korostamasta sitä, että ryssä ei ole rasistinen tai kansallinen termi. Venäläisyys ja ryssyys eivät ole sama asia - ne ovat kaksipäisen kotkan skitsofreenisesti kahteen eri suuntaan katsovat kaksi päätä. Monet pahimmista ryssistä eivät edes olleet venäläisiä. Kaikista ryssistä ryssimmät tulivat itse asiassa ikivanhasta kristillisestä välimerellisen vyöhykkeen sivistysmaasta Georgiasta. Sillä kukapa olisi ollut ryssempi kuin Josif Džugašvili, joka Moskovassa valtaan noustessaan otti nimekseen Stalin, teräsmies. Tai kuten hänen pyövelinsä, mingrelialainen Lavrenti Beria, jonka kätyrit iltaisin metsästivät mestarinsa perverssien himojen täyttämiseksi alaikäisiä tyttöjä, joista ei enää koskaan kuultu.

Ryssä ei myöskään ole synonyymi sanalle neukku, sillä ryssiä oli olemassa jo kauan ennen Vladimir Iljitšiä, tuota juutalaistaustaista ryssää. Suomalaiset muistavat ryssät hyvin Suomen sodan ja isovihan ajoista. Näin ollen ei ole aivan oikein väittää, että kaikki ryssävihasta kärsivät suomalaiset olisivat automaattisesti venäläisvastaisia tai edes Venäjän-vastaisia. Suurin osa tuntemistani venäläisistä ei ole ryssiä. Olen kuitenkin silloin tällöin törmännyt erilaisissa seminaareissa häiriköiviin suomalaisiin ryssiin.

Ryssyys on vihaa ja pyrkimystä hävittää, orjuuttaa ja kieltää. Se on historian väärentämistä ja pakonomaista valehtelua. Se on voiman ja väkivallan ihannointia. Se on kansanmurhaan yllyttämistä ja kansanmurhien ylistystä. Ryssyys on venäläisen sielun häirikkö, pimeä hirviö, joka nousee aika ajoin usvista ja levittää hävitystä, jonka uhreina ovat niin venäläiset kuin heidän naapurinsakin. Ryssyys on venäläisyyden ja Venäjän valtakunnan syöpä, ulvova kummitus.

Kuka tietää, ehkä se nousi aikoinaan suomalais-ugrilaisista usvista. Tai ehkä se tuli tataarien ja mongolien ratsastavilta laumoilta. Ehkä jopa bysanttilaisilta intriganteilta. Tai ehkä se syntyi näiden kaikkien kohtaamisesta. Joka tapauksessa se on jo useamman sadan vuoden ajan tehnyt Venäjän historiasta traagista.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Lopun ajat

Vuosi on vaihtunut. Tänä vuonna vietin joulun Pohjanmaalla ja uudenvuoden Kalliossa. Muistan hämärästi, että siellä väiteltiin Turkin EU-jäsenyydestä, Venäjän taloudesta, Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmästä ja demonien manaamisesta. Sitten kävin katsomassa joulun alla syntynyttä suomalais-kurdilaista vauvaa, mikä tapahtui lähinnä punaviinin ja tuhannen ja yhden yön satujen merkeissä; kirjallisuudesta yleensäkin muistan olleen paljon puhetta. Viime viikonloppuna taas oli suomalaisen sukulaiseni venäläisen vaimon syntymäpäiväpippalot, mutta muistan hämärästi siellä puhutun lähinnä bulgaaria ja skoonea.

Viime vuonna tähän aikaan ennustin Euroopalle kahtiajakoa, joka onkin jatkunut. Ennustin Lähi-itään stagnaatiota, joka onkin jatkunut. Ukrainan suhteen olin jopa liian optimistinen, sillä Janukovitšin hallinto on ylittänyt kaikki pessimistiset odotukset pyrkimällä sulkemaan Ukrainaa takaisin autoritääriseen urkintajärjestelmään. Puhuin jo vuosi sitten fasistisen ajattelun noususta ja siinäkin saatoin olla jos mahdollista liian optimistinen. Suomen vaaleihin on nyt kolme kuukautta ja tulemme näkemään kolmen suuren puolueen triumviraatin murenemisen, kun kansa rankaisee hallitsevan poliittisen eliitin todellisuudesta vieraantumisesta äänestämällä aivan väärin perustein perussuomalaisia.

Vaikka voidaan havaita myös liberaalin ajattelun ilahduttava uusi nousu etenkin nuoremman sukupolven parissa, muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. Nykyään lukiot ja yliopistot eivät enää piittaa klassisesta sivistyksestä vaan opettavat lähinnä teoreettista metodologiaa ja postmodernia huuhaata, joten lienee syytä muistuttaa lukijaa, että Skylla ja Kharybdis olivat siis ne kaksi hirviötä, joiden välistä Odysseuksen laivan piti purjehtia.

Tämän päivän polarisaatiossa avoin yhteiskunta on uhattuna molempien hirviöiden taholta. Toisella puolen salmea meuhkaa hirviö, joka lietsoo hysteriaa maahanmuuttajia yleensä ja islamilaisia erityisesti vastaan, vaatii kukkahattutätien päitä pölkyille ja uskottelee, että kaikki korjaantuu, jos "neekerit, ählämit, mannet, ryssät ja hurrit" potkitaan pois, Suomi eroaa EU:sta, sulkee korvat ja silmät (paitsi islaminvastaiselta meuhkaamiselta) ja kuvittelee olevansa yksin tässä maailmassa. Salmen toisella puolella taas riehuu hirviö, joka haluaa sensuroida internetin ja kaiken muunkin, kieltää lailla ja byrokratian voimalla vääränlaiset ajatukset, tunkea valtion sormet ihmisten koteihin ja jopa sukupuolielämään, väärentää todellisuuden sopimaan omiin fantasioihinsa sekä lakkauttaa armeijan, poliisin ja terveen järjen, koska mikään koskaan ei meitä uhkaa paitsi vääränlaiset eli oikeistolaiset ajatukset. Ja ilmastonmuutos, joka näkyy esimerkiksi lämpiminä ja lumettomina talvina.

Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen - omaansa - ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.

Minua ei haittaa ollenkaan, jos kotikadullani on kirkon lisäksi minareetti, josta kantautuu aika ajoin "ählämiälämölöä" tai että metroasemalla lampsii "neekereitä ja ryssiä". Nämä eivät muodosta minulle minkäänlaista kulttuurista uhkaa. Minua ei myöskään kiinnosta, mitä homot tekevät makuuhuoneissaan ja millä nimellä he kutsuvat parisuhteitaan. En koe suurena uhkana sitä, että kaikenlaiset hourupäät kirjoittavat typeryyksiä omissa henkilökohtaisissa blogeissaan, kunhan erimieltä olevilla on yhtäläinen oikeus ilmaista mielipiteensä. Ihmisten mielipiteiden, uskonnon ja yksityiselämän ohjailu ja valvonta eivät kuulu valtiolle.

Sen sijaan minua haittaa erittäin paljon, että valtio pakko-ottaa veroina parhaimmillaan 40 % epäsäännöllisistä tuloistani ja rahoittaa näillä rahoilla asioita, joita en kannata tai jotka ovat suoranaisesti vääriä. Minua haittaa niin ikään, että samaan aikaan kun valtio ylläpitää kohtuuttomia esteitä opiskelijoille ja nuorille koulutetuille aikuisille päästä Suomeen, rahoitetaan tuottamatonta maahanmuuttoa suoraan kortistoon jakamalla ilmaista sosiaaliturvaa, työttömyysturvaa, asumislisiä ja lapsilisiä ulkomaalaisille. Minua häiritsee suuresti, jos minua pelotellaan tutkintapyyntöjen uhalla olemaan sanomatta mielipiteitäni, käyttämättä vitsikkäitä sanoja tai että koululuokassa tai kirjastossa ei saa olla esillä krusifiksejä eikä vääränlaisia ajatuksia sisältäviä kirjoja, koska muka joku niistä loukkaantuu, on toisuskoinen tai uskonnoton.

Minulla on omia poliittisia ja hengellisiä mielipiteitä, mutta minua ei häiritse lainkaan se, että muilla ihmisillä ympärilläni on muita poliittisia ja hengellisiä mielipiteitä, kunhan minua ei pakoteta noiden toisten poliittisiin ja hengellisiin mielipiteisiin. Vain niin kauan kuin kunnioitamme toistemme moninaisuutta, sananvapautta ja uskonnonvapautta, voimme kutsua itseämme avoimeksi yhteiskunnaksi tai länsimaiseksi sivistysmaaksi. Kohteliaisuus ja yleisesti sivistynyt käytös ovat hyvä asia, mutta ihmisillä on oikeus myös paheksua asioita ja olla pitämättä toisistaan.

Ihmisillä on oltava oikeus mielipiteisiinsä, vaikka ne olisivat perusteettomia tai "vääriä" - myös islamisteilla ja islamofoobeilla, myös homoilla ja homofoobeilla. Jos eivät siedä toisiaan, vapaassa valtiossa heillä on oikeus vältellä toisiaan, muuttaa pois toistensa naapurista ja lukea vain itsensä kanssa samaa mieltä olevien lehtiä. Se on ehkä typerää, mutta asia nyt vain sattuu olemaan niin, että lailla ei voi säätää ihmisten sivistystasoa tai suvaitsevaisuuden astetta. Lailla ei myöskään voi pakottaa ihmisiä uskomaan johonkin tai olemaan uskomatta. Ihmisille voidaan tarjota koulutusta, mutta pakottamalla he eivät opi.

Valtiovallan huomiota on viime aikoina vaadittu kaikkeen mahdolliseen, mikä valtiolle ei kuulu, joten kerrattakoon tässä vielä se, mitä toivoisin ja odottaisin valtioltani. Ensinnäkin, jotta saisin vastedeskin asua avoimessa yhteiskunnassa ja vapaassa maassa, valtion tulisi huolehtia maanpuolustuksesta. Sen sijaan, että valtio levittää asehysteriaa ja haluaa kerätä pyssyt pois Suomen takametsistä niin että vain rikollisilla ja hulluilla olisi vastedes aseita, voitaisiin kenties lopettaa maanpuolustuskyvyn alasajo ja ajatella edes, että liityttäisiin Natoon.

Odotan valtiolta myös sitä, että saan vastedeskin elää valtiossa, jossa minun ei välttämättä tarvitse olla aseistautunut mennäkseni ulos kadulle tai ostarille. Tämä tarkoittaa sitä, että poliisin tulee saada riittävät resurssit tavanomaisen rikollisuuden torjumiseen ja että varsinkin rikoksen uusijoiden tulee saada kunnon rangaistukset, sillä tämä suhteellisen pieni joukko joka tapauksessa vastaa suurimmasta osasta maassamme tehtäviä rikoksia eikä jostain syystä tunnu ikinä pysyvän telkien takana. Harmittomien hamppuhippien ja kukkakauppiaiden pamputtamisen sijaan poliisi voisi keskittää voimavarojaan järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan ja saada tekijät tuomituiksi kansan oikeustajua paremmin vastaaviin rangaistuksiin.

Kansa riehuu hysteerisesti myös terrorismin uhasta, mikä tuntuu vähän liioitellulta, kun emme vieläkään ole nähneet edes sitä ensimmäistä "islamilaista terrori-iskua". Myyrmannin pommimies ja kouluampujathan olivat "yksittäistapauksia". Sen sijaan että keksitään uusia aseiden vastaisia sääntöjä ja miljardeja maksavia absurdeja turvatoimia liikennevälineille, voitaisiin laittaa edes hieman resursseja terveellä järjellä toteutettuun tiedonhankintaan. On typerää hutkia ilman että on tutkittu. Jos viharyhmiä etsitään niin kannattaisi ehkä aloittaa niistä, jotka Venäjän edun nimissä uhkailevat ja terrorisoivat venäläisiä, virolaisia, latvialaisia ja muita maahanmuuttajia Suomessa - kirjailijoita, runoilijoita, toimittajia jne. (ja myös kantaväestöön kuuluvia). On merkillistä, että harmittomien hölmöjen kirjoituksia luetaan oikeusistuimissa suurennuslasilla, kun taas hyvin tiedetyt vihanlietsojat saavat rauhassa jatkaa toimintaansa, joka vahingoittaa maamme suhteita ulkovaltoihin.

Koska yhteiskunnallinen tilanteemme on päässyt kuplimaan nykyiselle loiskiehunnan asteelle, ennustan, että vaaleja edeltävästä ajasta tulee merkillinen ja ehkä pelottavakin. Johan ovat kaikki maailmanlopun lahkot jo taas nähneet lopun ajan merkit, kun ilotulitteilla on paukuteltu lintuparvia taivaalta molemmin puolin Atlanttia. Sääli ruotsalaisia naakkoja. Planeettamme sairastaa, mutta sen sijaan että suojeltaisiin jäljellä olevia elinympäristöjä - etenkin metsiä - vaativat ympäristöteemoilla ratsastajat päinvastoin lisää rahaa taivaan tuuliin Afrikan ja Etelä-Amerikan luonnon tuhoamiseen, lintujen ja heinäsirkkojen lentomyrkytyksiin, hyödyttömiin "ilmastoneuvotteluihin" ja jonkun kissan oikeuksien takautuvaan suojelemiseen. Oi aikoja, oi tapoja!